Tiinampi

Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Maija oli yksin kotona ja tähyili ulos. Joki kimmelsi ja koski kuohui voimakkaasti. Hän haluaisi mennä uimaan, mutta se oli kiellettyä keväisin. Virta oli liian voimakas, koska vettä oli niin paljon, kylmääkin se oli vielä. Maija hönkäisi ikkunaan ja piirteli kuvioita huuruun ja kuivasi ne sitten pois. Hän siirsi katseensa joen uomaa pitkin mutkaan jonka taa se hävisi. Joku oli viime keväänä joutunut virran vietäväksi, eikä koskaan löytynyt. Hän hönkäisi lasiin vielä kerran, piirteli uudet kuviot ja katsoi niiden hitaasti katoavan. Maija oli tylsistynyt, kaikki muut olivat lähteneet omiin puuhiinsa kuka minnekkin, mutta hänen oli pitänyt jäädä kotiin. Miksi? No kun sinä nyt jäät kotiin. Jonkun on oltava aina kotona. Ja koska Maija oli nuorin, tarpeeksi vanha kuitenkin olemaan yksin kotona, hänen oli jäätävä. Ruoka oli uunissa, pyykit likoamassa ja mitähän kaikkea. “Muista vahtia ruokaa, ettei se pala”, oli äiti huutanut oven raosta lähtiessää...

Jalkani lipsuvat kivikolla, sattuu ja nipistelee. Pelto alkaa kohta ja se helpottaa kulkuani. Toki minua on siten myös helpompi seurata. Kompastun johonkin pellolle päästyäni, enkä jaksa nousta enää ylös. Jään katselemaan taivasta. Pilvet ovat mustaakin mustempia, voisi kuvitella, että olen maan nielaisema, ellei aavistus punaista hohtaisi hieman läpi kalliolta näyttävän muodostelman takaa.  Salama leikkaa taivaan kahtia ja räsähtää puuhun, ukkonen jyrähtää ja maa allani tärisee hieman. Suljen silmäni ja tunnen kasvoillani kylmiä ja lämpimiä pisaroita.  Pelkään ukkosta ja nyt olen ulkona ukkosen armoilla vailla turvaa.  Joku huusi, ei, ei huutanut, vaan henkäisi. Ääni jollaista en ollut ennen kuullut, kuin maa olisi vetänyt ensi henkosensa, salaman iskettyä se eloon. Tunsin sen jonkun liikahtavan jaloissani, siihen olin kompastunut ja nyt se huomasi jalkani ja hapuili edelleen vatsalleni ja ylöspäin. Olisin halunnut huutaa, mutta en uskaltanut, enkä enää voinutka...