Tekstit

Näytetään tunnisteella tarina merkityt tekstit.

Yövuoro

Pimeys laskeutuu osaston käytäville ankeana ja kylmänä. Syksy on tullut ja ikkunan rakosesta puhaltaa kylmä viima. Muut nukkuvat lämpimien peittojensa alla, mutta yöhoitaja kietoutuu vain takkiinsa tiukemmin ja yrittää saada siitä lämpöä. Kahvin tuoksu leijuu ilmassa. Kuppi lämmittää hetken aikaa käsiä. Uni painaa silmäluomissa vaan ei saa nukahtaa. Joku yskii, toisaalla joku kuorsaa isosti. Kierrolla äsken hyppäsi sydän kurkkuun, joku puhui unissaan. Vilkas mielikuvitus, kauhuelokuvat ja kirjat. Ne ei sovi yöhoitajalle, ainakaan tälle yksilölle. Pimeässä nurkassa vaanii joku, sehän on vain tuoli. Kuka senkin sinne on työntänyt.  Aamun sarastusta ei ole luvassa vielä moneen tuntiin ja hoitaja hiipii katsomaan mistä tuokin ääni tuli, pyykkikoneesta vain. Omaan sänkyyn oman peiton alle, ajatukset ovat jo siellä lämpöisessä, untenmaille painumassa.  - Pari kertaa oon päässy kokeileen yövuoroa ja onhan siinä sellanen aivan erilainen jännitys. En oo yöeläjä, pelkään pimeetä, tyhjiä...

Miten tää alotetaan, taas?

 Moi, mä oon Tiina. Mä alotan, saan jonkun buustin ja sit mä lopetan. Koska: - tyhmä ajatus - ei jaksa - ei viitti - ei oo aikaa Meinasin taas alottaa kirjottamisen, mutta sen sijaan oon polkenu itteeni taas maahan. Oon tehny kaikenlaista muuta. Toki ihan hyödyllistäkin. Oon lukenu ja kuunnellu raha-aiheisia kirjoja ja podcasteja. Oon alkanu säästää ja sijottaa. Hitaaastiiiiii. Mutta oon alottanut.  * Mulla on tässä tarinan alku jota alotin vuonna 2021 junassa. Vihkossa, johon sitä kirjotin, lukee, että jatkuu parin sivun päästä. Sit oli päiväkirjamerkintöjä, eikä se tarina ikinä jatkunu. Tässä se alku: Pakkanen paukkuu nurkissa, kun Tuomas astuu myymälän puolelle. Moisia pakkasia ei olekaan pariin vuoteen ollutkaan. Takkapuita kuluu kovaa vauhtia ja villasukkia joutuu laittamaan kahdet päällekkäin.  Pinna on kireällä, talvi, pimeys ja pakkanen on pahinta paskaa mitä hän tietää. Hänen mutinansa keskeytyy, kun portailta kuuluu töminää ja ovi avautuu. Paksuun karvahupullise...

Vilja

Jylhä, karu vuoristo kohosi hänen edessään. Jalkansa olivat väsyneet ja haavaiset, mutta hammastaan purren jatkoi kulkuaan. Hän ei ollut nukkunut silmällistäkään viime päivinä. Hän oli peloissaan ja yksin, mutta pakoon oli päästävä.  Sade oli kastellut hänet läpikotaisin, yhtään kuivaa ja lämmintä kohtaa ei löytynyt vaatteistaan. Vettä oli tullut taukoamatta monta tuntia ja tuuli sen mukana oli kylmä. Olikohan se vain huhupuhetta, että vuoriston läpi menisi pieni sola jota pitkin pääsisi toiselle puolelle? Siellä oli kuulemma toisenlainen maailma. Se olisi hänen pelastuksensa, jos se nyt vain olisi totta.  Nousu oli jyrkkä ja maa sateesta liukas, tytön jalka lipesi ja hän kaatui liukuen pitkän matkaa takaisin alas. Hengitys vinkuen hän yritti päästä takaisin jaloilleen, mutta jalat eivät enää kantaneet. Hän nyyhkäisi, itkisi jos vain jaksaisi ja sulki silmänsä. “Isoäiti.” Hän kuiskasi. “Auta minua.” Uni vei hänet. “Ei se kauris ole! Ei kauriit kävele kahdella jal...