Vilja
Jylhä, karu vuoristo kohosi hänen edessään. Jalkansa olivat väsyneet ja haavaiset, mutta hammastaan purren jatkoi kulkuaan. Hän ei ollut nukkunut silmällistäkään viime päivinä. Hän oli peloissaan ja yksin, mutta pakoon oli päästävä. Sade oli kastellut hänet läpikotaisin, yhtään kuivaa ja lämmintä kohtaa ei löytynyt vaatteistaan. Vettä oli tullut taukoamatta monta tuntia ja tuuli sen mukana oli kylmä. Olikohan se vain huhupuhetta, että vuoriston läpi menisi pieni sola jota pitkin pääsisi toiselle puolelle? Siellä oli kuulemma toisenlainen maailma. Se olisi hänen pelastuksensa, jos se nyt vain olisi totta. Nousu oli jyrkkä ja maa sateesta liukas, tytön jalka lipesi ja hän kaatui liukuen pitkän matkaa takaisin alas. Hengitys vinkuen hän yritti päästä takaisin jaloilleen, mutta jalat eivät enää kantaneet. Hän nyyhkäisi, itkisi jos vain jaksaisi ja sulki silmänsä. “Isoäiti.” Hän kuiskasi. “Auta minua.” Uni vei hänet. “Ei se kauris ole! Ei kauriit kävele kahdella jalalla!” Jo