Vilja

Jylhä, karu vuoristo kohosi hänen edessään. Jalkansa olivat väsyneet ja haavaiset, mutta hammastaan purren jatkoi kulkuaan. Hän ei ollut nukkunut silmällistäkään viime päivinä. Hän oli peloissaan ja yksin, mutta pakoon oli päästävä. 

Sade oli kastellut hänet läpikotaisin, yhtään kuivaa ja lämmintä kohtaa ei löytynyt vaatteistaan. Vettä oli tullut taukoamatta monta tuntia ja tuuli sen mukana oli kylmä.

Olikohan se vain huhupuhetta, että vuoriston läpi menisi pieni sola jota pitkin pääsisi toiselle puolelle? Siellä oli kuulemma toisenlainen maailma. Se olisi hänen pelastuksensa, jos se nyt vain olisi totta. 

Nousu oli jyrkkä ja maa sateesta liukas, tytön jalka lipesi ja hän kaatui liukuen pitkän matkaa takaisin alas. Hengitys vinkuen hän yritti päästä takaisin jaloilleen, mutta jalat eivät enää kantaneet. Hän nyyhkäisi, itkisi jos vain jaksaisi ja sulki silmänsä.

“Isoäiti.” Hän kuiskasi.

“Auta minua.” Uni vei hänet.

“Ei se kauris ole! Ei kauriit kävele kahdella jalalla!” Joakim tuhahti ja lähti laskeutumaan alas kohti pientä myttyä kauempana alhaalla. 

“Sinä ja sinun näkysi. Monesko tämä jo olisi, ei sitä sinun noitaasi tule.” Ärähti Pedro, mutta lähti hänkin alaspäin. He liukuivat osan matkaa ja olivat nopeasti alhaalla pienessä solassa. 

“Sehän on ihminen.” Pedro huokaisi hämmästyneenä.

“No niinhän minä sanoin. Äkkiä nyt!” Joakim huudahti.

Mies käänsi tytön selälleen ja tarkisti oliko tämä vielä elossa.

Hädintuskin hän tunsi tytön hengittävän ja pulssikin oli heikko. 

“Mistä tuo on tulossa? Eihän täällä ole asutusta maillahalmeilla.” Pedro katseli ympärilleen ja riisui samalla päälyviittaansa ja otti alemman kuivahkon paitansa ja kietoi tytön ympärille. Joakim oli jo riisunut märkiä vaatteita tytön päältä ja pieni sanaharkkakin heille tuli siitä, etteiväthän he voineet toista sillä tavalla riisua, mutta pakkohan se nyt oli, muuten tyttö kuolisi kylmyyteen.

Tuuli yltyi myrskyksi, puut huojuivat ja tyttö saattoi kuvitella puut merileväksi joka veden mukana heilui. Puita kaatui ja heikoimmat pikkuvajat lähtivät tuulen matkaan. Ukkonen jyrisi ja salamat välähtelivät. Tytön silmät pilkistivät vain hieman peittonsa alta, hän oli peloissaan. Jumalat olivat suuttuneet. He olivat suuttuneet tytölle, koska tämä oli karannut. Vaatisi paljon jotta hän saisi Jumalat leppymään. 

Ovi avautui ja tyttö kiljaisi ja hypähti sängyssään. Mies seisahtui oven suulle ja säikähtäen.

“Minä se vain. Ei mitään hätää.” Joakim sanoi rauhallisesti ja kantoi tarjottimen tytölle sänkyyn. 

“He ovat minulle suuttuneet! Minun täytyy lepytellä heitä!” Hän sanoi käheästi ja tuskin jaksoi nostaa enää päätään. 

“Eivät he sinun lahjuksiasi nyt kaipaa, olet liian heikko. Sinun täytyy levätä. Tässä sinulle velliä.” Joakim auttoi tyttöä syömään. 

Mies avasi suunsa kysyäkseen, mutta jätti kysymättä. Ei vielä.

Hän peitteli tytön peittonsa alle paremmin ja poistui huoneesta. 

Kuumeisin silmin tyttö katseli salamoivaa taivasta. 

“Kyllä minä tämän hyvitän, kyllähän te tiedätte, etten minä voinut muutakaan.” Niin hän nukahti. 

“No, onko hän se?” Karelia kysyi malttamattomana.

“En tiedä, en uskaltanut vielä kysyä.” Joakim vastasi.

Karelia nappasi tarjottimen mieheltä ja käänsi selkänsä tuhahtaen. Hän pesi astiat kovakouraisesti ja mietti kuumeisesti.

“Hän se on.. on oltava.” Hän mutisi itselleen.

“Voi olla, hän sanoi suututtaneensa Jumalat ja että hänen olisi heidät lepyteltävä.” Mies istuutui takan eteen ja ojensi särkevää jalkaansa.

Karelia kopsautti tuopin pöydälle miehen viereen ja istui.

“Siinä sitten.” Hän kuiskasi ja pieni pilkahdus näkyi hänen harmaissa silmissään.

“Mmm.” Hän hymähti ja ryysti tuopistaan. 

“Luoja paratkoon tyttöä.” Mies joi tuoppinsa tyhjiin ja laski takaisin pöydälle. 

Vilja tuli joelta juosten, silmät sädehtien. Hän oli kerännyt kimpun kukkia ja toi ne Karelia-muorille. 

“Kiitos tyttöseni.” Hän taputti tytön helakanpunaista poskea ja nilkutti sisään tupaansa. 

Vilja seurasi perässä ja istahti takan eteen ja katseli tulta. 

“Mitä sinä näit?” Muori kysyi.

“Myrskyn.” Hän vastasi uneksien, katse tuleen naulittuna, muttei kuitenkaan nähnyt tulta. 

“Paha myrsky. Joki tulvii ja vie puita mennessään. Taloja sortuu.” Hän kääntyi viimein katsomaan muoria. Tämä nyökytteli päätään ja huokaisi raskaasti. 

“Niin. Entä oma sukusi?”

Tyttö kääntyi pikaisesti takaisin tulta katsomaan.

“Vihaisia vieläkin, kuinkas muutenkaan.” Hän kohensi tulta ja nakkasi muutaman puun lisää liekkeihin.

“Etsivät minua. Tietävät kyllä, että tulin tänne, mutta eivät uskalla etsiä täältä. Kai he toivovat, että olisin kuollut välille vuoristoon” Hän jatkoi.

“Et ole vieläkään kertonut, miksi tulit tänne. Olet kuitenkin ollut täällä jo useamman vuoden kierron.” Karelia istuutui tytön viereen ja katseli tulta hänkin.

Tyttö ei vastannut heti, he olisivat kyllä sen ansainneet, niin ystävällisesti kun he paleltuneen tuntemattomat ottivat suojiinsa. 

Kauan aikaa Vilja mietti ja katseli tulta kuin muistellakseen aikaa kotopuolessa. 

“Aikoivat naittaa minut miehelle joka ei ollut kunnollinen. Halusivat vahvemman suvun, sitä ei hyväksynyt isoäitini, enkä minä liioin.” Hän viimein vastasi ja katsahti varovasti Karelia-muoriin. Tämä nyökkäsi ja jäi mietteisiinsä. 

Vilja hypisteli paitansa revennyttä hihaa, sen alla piileskeli arpi, useampikin. Hänen oli ollut vuodatettava verta jumalilleen, jotta he olisivat antaneet anteeksi karkumatkansa. Ja koska hän oli karannut, lähtenyt niin nopeasti matkoihinsa, ei hänellä ollut muuta omaa mitä uhrata, kuin oma verensä. Se oli hetkellisesti tyynnyttänyt jumalat, mutta vielä oli paljon maksettavaa. Hiki kihosi hänen ylähuulelleen ja hän puristi käsiään yhteen. Hampaansa hän oli purrut myös lujasti yhteen ja keinutti itseään tuolilla istuessaan. Karelia seurasi tyttöä hiljaa, hän tuli levottomaksi. Mitä nyt tapahtuisi?

Samassa ovi lennähti auki ja mies seisoi siinä. Karelia nousi hitaasti ylös ja katseli hetken tulijaa.

“Olav?” Muori kuiskasi hiljaa. 

Mies astui tupaan ja sulki oven perässään, Vilja oli pompannut ylös tuoliltaan ja säikähtäneenä katseli miestä. Mies oli pitkä, päätä pidempi kuin muut kylän miehet ja hartiansa leveät ja lihaksikkaat. Tai ehkä se vain näytti siltä, olihan miehellä paljon vaatetta päällään.

“Äiti.” Miehen matala käheä ääni kuiskasi ja ääni sai Viljan ihon kihelmöimään.

Muori nilkkasi nopeaa poikansa syliin ja itki ääneen. Myös poika vaikutti itkevän, Viljalla ei ollut mitään tietoa mitä tapahtui. Kuka oli tämä mies, Karelia ei ollut koskaan puhunut pojasta. 

“Vilja, hae maitoa ja leipää! Olikos meillä vielä keittoa?” Muori nilkutti menemään ja ohjasi pojan istumaan takkatulen ääreen. 

“Tuoppi kaljaa kanssa.” Karelian ääni säröili. 

Vilja juoksenteli ympäri tupaa ja haki kuivaa vilttiä ja vaatetta kylmettyneen matkalaisen päälle. Muori istui takan ääreen poikansa viereen ja Vilja poistui huoneeseensa. Siellä hän käveli ympyrää ja puristeli käsiään. Hän oli levoton, mutta ei tiennyt miksi. Miksi tulija sai hänet sekaisin? 

Oveen koputettiin ja muori pyysi Viljan takaisin tupaan.

“Olav, Vilja.” Hän esitteli nuoret toisilleen. Silmänsä säkenöivät ylpeyttä ja ikävää. Olav oli Karelian tyttären poika, tytär oli kuollut vuosia sitten ja poika oli lähtenyt isänsä matkaan, halusi olla isänsä kaltainen. Matkustella, seikkailla, ryöstellä. Taistella.

Viljan niskassa kihelmöi kun he istuvat vierekkäin puupenkillä ja katselivat tulta.

“Hän on näkijä.” Muori sanoi pojalleen. Olav vilkaisi tyttöön ja takaisin muoriin. 

Vilja tunsi kutistuvansa, hän ei nähnyt enää mitään, tuo mies oli vienyt kaiken hänestä. 

“Ne unet siis olivat totta?” Hän sanoi hiljaa ja vilkaisi taas tyttöä.

Muori nyökkäsi hieman hymyillen. 

“Joakim löysi hänet tuolta vuorilta, oli lähtenyt karkuun kotoaan.” Karelia selitti kaiken ja Vilja vajosi penkillään. Hän oli yrittänyt unohtaa päivät jolloin oli ollut matkalla tänne. Sitä ei ollut mukavaa muistella.

“Vie minut huomenna sinne, solalle, siltähän sinä tulit?” Mies puhui äkisti Viljalle ja hän oli pudota penkiltä. Hän katsoi miestä silmät selällään, eihän hän voisi sinne mennä! Ei enää ikinä! 

“Lähdemme aamulla, minä herätän sinut.” Mies sanoi hiljaa, nousi ja kuiskasi hyvät yöt muorille ja meni nukkumaan. Vilja seurasi miehen jokaista liikettä kauhuissaan. Muori hymyili surumielisesti ja ohjasi Viljankin nukkumaan. Kauan aikaa hän oli hereillä, kuunteli tuvan ääniä. Muori selvästikkin pakkasi heidän lähtöään varten. Tässäkö myrsky tulisi? He olisivat menossa hänen kotikyläänsä. Mitä he siellä tekisivät, mitä tekemistä Olavilla olisi siellä? Kostoko? Kosto. Vilja ei huomannut nukahtaneensa, hän näki kylän palavan, ihmisten juoksevan pakoon henkensä edestä. Lisää miehiä tuli ratsuineen vuorilta päin ja pian koko kylä oli hävitetty, hänen kotikylänsä. Vaikka hän vihasi sitä paikkaa, ei hän ehkä kuitenkaan toivoisi heille moista kohtaloa. Vaikka kaikkea pahaa he olivatkin saaneet aikaan, Viljalle itselleen ja muulle maailmalle, ei hän siltikään. Viljalla oli hyvä ja ystävällinen sydän eikä se toivonut pahuutta. Vastoin kasvatustaan hänen sydämensä oli ja pysyi puhtaana ja kauniina.

“Herätys, nyt mennään.” Mies ravisteli Viljan kättä.

Vilja hyppäsi ylös sängystä kuin iskun saaneena ja seisoi nyt siinä yöpaita päällään tuon miehen edessä, joka sai hänen ihonsa kihelmöimään. Vilja saattoi tuntea viileän tuulahduksen miehestä, oliko hän jo käynyt ulkona? Miehen huulilla kareili pieni hymy, sen saattoi vain aavistaa, oli vielä hämärää. Sitten mies kääntyi ja meni takaisin tupaan. Hetken Vilja seisoi paikoillaan ja keräsi voimiaan. Saatuaan vaatteensa päälleen, muori tarjoili hänelle nopean aamiaisen ja niin he lähtivät. Kävellen, se olisi kuulemma huomaamattomampaa. Viljalla ei ollut tietoakaan kuinka kauan heillä menisi kävellen, olihan hän ollut tajuton kun oli saapunut tänne. Vuoret olivat aika lähellä, mutta matkaa hän ei silti voinut arvioida, sen hän oli huomannut vaikeaksi, se saattoi näyttää olevan lähellä, mutta todellisuudessa matkassa saattoi kestää päiviä. 

Usva leijui pelloilla ja poluilla, vaikka Vilja olikin jännittynyt ja peloissaan, hän hymyili ja katseli pieniä keijukaisia usvassa. Olav kääntyi katsomaan Viljaa ihmeissään, tyttö vakavoitui heti, eihän mies varmaan keijuja nähnyt. Hän kääntyi vielä katsomaan kukkaniittyä ja sen keijuja surumielisesti ja seurasi sitten miestä. Häntä palelsi, mielellään hän olisi kävellyt lähempänä Olavia, ottanut tätä kädestä kiinni ja saanut tästä lämpöä ja voimaa, muttei uskaltanut. Olav oli aivan toista maata kuin Joakim. Olihan Joakim tosin vanha, Olavin isoisä, peräti. Vai oliko se niin, että Joakimia usklasi pitää turvallisesti kädestä kiinni, olihan hän pelastanut Viljan hengen Pedron kanssa silloin, silloin. Siellä solassa ja sinne he nyt olivat taas menossa. Vilja katseli ympärilleen, ei näkynyt pilviä, ehkä nyt ei sataisi. Äkisti Olav pysähtyi ja Vilja törmäsi tämän selkään. 

Olav kääntyi hieman, vei sormen huulilleen ja osoitti kädellään metsään. Vilja katsoi osoitettuun suuntaan ja vinkaisi. Samalla hän tarttui miehen käsivarteen kiinni. 

Susi. Siellä se jolkotteli menemään, he olivat sopivasti tuulen alapuolella, eikä se haistanut muukalaisia, mutta silti Olav otti puukon esiin vyöltään ja hiljaa he lähtivät kiertämään kauempaa. Edelleen Vilja piti kättään Olavin käsivarrella, sutta ei näkynyt enää ja kun mies laittoi puukon tuppeensa takaisin, Vilja irroitti otteensa ja punastui. Hiljaisuus heidän välillään jatkui ja niin jatkui matkakin. 

Illansuussa he vasta istuivat syömään eväitään, he olivat ehtineet kauas, kylää ei näkynyt enää. Vilja ikävöi Kareliaa ja Joakimia, pelkäsi matkaa ja Olavia. Olavin katse pysyi tiukasti Viljassa ja Vilja vältteli katsomasta Olaviin. 

Mies aikoi pysytellä hereillä yön ja herättää Viljan vasta aamupuolella susivahtiin. Hän sai Olavilta oman puukon, nyt vasta Vilja hämmästeli, jotta mahdollisesti tuntisi olonsa turvallisemmaksi vaikka herättäisikin Olavin heti jos jotain sattuisi. 

Vilja nukahti heti vaikka ajattelikin, ettei uni tulisi. Hetken hän oli katsellut pimenevää taivaanrantaa ja siellä syttyviä tähtiä, mutta sitten hän oli nukahtanut. 

Vilja hätkähti hereille, hän ei tiennyt mikä herätti. Hetken katseltuaan ympärilleen hän huomasi Olavin nukkuvan. Vilja puristi puukkoa kädessään ja nousi istumaan. Oli hämärää eikä missään näkynyt mitään, ei kuulunut mitään. Yksinäinen lintu luikautti jonkin sävelen jossain, toinen vastasi kauempana. Ei muuta. Hän torkahti, havahtui hereille ja puristi taas puukkoaan. Aurinko oli alkanut nousta ja se sai tienoon näyttämään satumaiselta. Nurmi kimmelsi aamukasteesta ja Vilja nousi varoen seisomaan. Hän hiipi hiljaa pienen ympyrän leirinsä ympärillä ja tutkaili kasvillisuutta, keräsi pari kukkaa ja kuiskaili jotain.

Olav oli hereillä ja seisoi nyt Viljaa vastassa kun hän palasi takaisin. Ei hän kaukana käynyt, parin puun päässä, mutta Olav oli liikkunut hiljaa. 

“Jatketaan.” Mies oli vain sanonut ja he keräsivät vähäiset tavaransa ja jatkoivat matkaansa. 

Maasto muuttui, vuoristo alkoi. Heidän matkansa kulki nyt ylämäkeen ja aamukaste sai maan liukkaaksi. Onnekseen Vilja nyt pysyi pystyssä eikä kompuroinut. He löysivät solan toisen pään ja lähtivät seuraamaan sitä. 

Päästyään vuoriston toiselle puolelle Vilja oli niin väsynyt, ettei askel kantanut enää. Hajamielisesti mietti miten Olavin laita oli, näytti lampsivan niin reippaasti. Vilja astui seuraavan askeleensa huolimattomasti ja pieni kasa kiviä jalkansa alla antoi periksi ja hän tuiskahti pyllylleen ja valui jonkin matkaa alemmas jääden makaamaan paikoilleen. Olav kääntyi ja palasi Viljan luo, nosti tämän syliinsä sanaakaan sanomatta ja kävelivät vielä tovin matkaa. Kohta oli liian jyrkkä levähdypaikaksi. 

“Sattuiko?” Olav kysyi viimein kun hän laski Viljan maahan puun juurelle.

“Vähän, mutta ei pitäs olla minkään rikki.” Vilja vastasi ja tutkaili samalla käsiään ja jalkojaan. 

“Tuossa vähän matkan päässä menee puro, haen sieltä vettä, jos pystyt niin etsi puita, että saamme nuotion.” Olav sanoi hiljaa ja nousi.

Vilja nousi varoen ylös ja tunnusteli jalkojaan, pitäisi olla kunnossa. Hän löysi sylillisen risuja ja sytyttivät pienen nuotion. Tulen näkeminen piristi Viljan väsynyttä mieltä ja lämmittikin se suloisesti.

“Jäädään tähän nyt hieman pidemmäksi aikaa. Ehditään levätä ja saadaan apujoukkoja. Sinun täytyy kertoa siitä kylästä ja me käydään siellä pieni mutka.” Olav sanoi ja veisteli pajukeppiä. Vilja katsoi miestä ahdistuneena, täytyikö hänen? Hän vilkaisi kylää kohden, joka ei vielä ollut näkyvissä, ja vilkaisi takaisin vuoriston taa. 

“Kaiken sen jälkeen mitä ne on sinulle ja muille tehneet?” Olav katsoi Viljaa happamena.

“Meinaatko, ettet halua tehdä mitään, lähtisit vaan pois?” Hän jatkoi.

Vilja säpsähti, niin, ei kai hän voisi pois mennä. Kai hän ajatteli, että voisi pysytellä poissa kylästä ja antaa muiden hoitaa homma alta pois. Hän painoi katseensa.

“Eihän kukaan meistä ole käynyt siinä kylässä, emme edes tiedä missä se tarkalleen on. Vain sinä tiedät.” Olav lisäsi pari risua tuleen ja kääntyi taas katsomaan Viljaa. Heidän katseensa kohtasi hetkeksi. Viljan sydän muljahti ja hän siirsi katseensa nopeasti tulen liekkeihin. 

“Sinä et ikinä katso minua silmiin.” Mies totesi.

Vilja ei tiennyt mitä vastata, sanat, ajatukset ja hengitys pakenivat hänestä. Hän tuijotti liekkejä, seurasi savukiehkuraa, joka kohosi mutkitellen ylös, ylös ja ajatus kävi hänen mielessään: eihän tuollainen hahtuva kylään näy?

Huomaamattaan hän olit väännellyt pienen pajunoksan mutkille ja solmuille, kuorinut siitä puolet ja nyt vain pyöritteli sitä käsissään, Olav seurasi tytön jokaista liikettä, hymy kävi huulilla.

“En oo yhtään varma sinusta.” Vilja viimein kuiskasi hädin tuskin kuultavasti. 

“Kun tulit, sinä veit kaiken, kaiken rohkeuden, varmuuden.” Hän jatkoi kuiskaten. 

Olav katsoi tyttöä hiljaa, Vilja nakkasi vääntelemänsä pajun tuleen, painoi sitten kasvot käsiinsä ja hieroi hetken mietteissään. 

“Kuka sinä oot?” Vilja kysyi ja vilkaisi Olavia.

Miehen harmaat silmät välkähtivät, ne olivat samanlaiset kuin Karelialla, niissä oli kuitenkin jokin pieni ero. Karelian silmät olivat viisaat ja hyväntahtoiset, mutta miehen silmiin Viljan oli vaikea katsoa. Oli kuin ne olisivat porautuneet suoraan Viljan sieluun, ne imivät kaiken elämän tytöstä. Niissä oli pahantahtoisuutta, mutta myös sitä Karelian viisautta. 

“Karelian lapsenlapsi, äiti kuoli kun synnyin. Isoäiti kasvatti ja huolehti minusta sen aikaa, että isä pääsi takas jaloilleen. Sitten pari vuotta se kulki maailmalla ilman minua, kun olin vielä liian pieni. Myöhemmin halusin lähteä sen ja sen porukan mukaan. Sinun kyläsi on viljellyt hirveästi pelkoa ja kauhua. Sitä me ollaan siinä samalla yritetty taltuttaa. Kasata tuhottuja kyliä takas, auttaa ihmisiä. Sodittu sinun perheen ja niiden liittolaisten kanssa.” Olav piti tauon, tauon aikana Vilja olisi halunnut vajota maahan. Kuinka hän, Vilja, oli syntyjään tuollaisesta kylästä? Kylästä joka halusi vain tuhota ja tappaa. He olivat huomaneet Viljan erilaisuuden, hänen hyvän sydämensä ja siitä hän oli joutunut maksamaan kovaa hintaa. Hän ei ollut koskaan maininnut, kuinka monia ihmisiä hän oli joutunut tappamaan, ihan vain siksi, koska hänen väkensä mielestä oli kivaa katsella kuinka Vilja siitä kärsi, kuinka hyvyys joutui tappamaan mitä kamalimmilla tavoilla. Toisinaan hän mietti, miksi ei vain tappanut itseään tai antanut heidän tappaa, mutta muisti sitten kuitenkin, että oli tiukan valvonnan alaisena. Eikä Viljaa sitäpaitsi voinut tappaa, hänhän oli näkijä, tiesi paljon ja vanhempansakin olivat mahtavia. Siksi hänet piti pitää elossa ja kiusata muilla keinoin. Viljahan yritettiin naittaa erään toisen mahtavan velhosuvun perheeseen. Se oli viimeinen pisara. Isoäiti oli ainoa joka hieman sääli erilaista tyttöä, tämä näki, ettei pakottamalla tulisi mitään. Hän neuvoi reitin vuorten yli, mutta ei Vilja sitäkään meinannut uskoa todeksi, hän ei luottanut yhteenkään sieluun siinä kylässä. Kaiketi isoäiti silti oli ollut hänen puolellaan, hän oli päässyt pois, ellei sitten? Oliko tämä juoni saada hänet takaisin kylään? Oliko Olav viemässä häntä suoraan takaisin pahuuden pesään? Vilja nosti äkisti katseensa ja kohtasi Olavin katseen, nyt hän katsoi miestä suoraa silmiin, eikä väistänyt sitä.

“Vietkö sä mut takasin sinne?” Vilja kysyi ja valmistautui juoksemaan niin lujaa kuin vain pääsisi. Olav kurtisti hieman kulmiaan eikä hetkeen tiennyt mitä vastata.

“Sehän se tarkotus oli.” Hän vastasi hieman ihmeissään.

“Näytät mulle mistä pääsee sisään, missä päällikkö asuu ja sellasta. Kyllähän sä tiesit, että me käydään sitä katsomassa?” Olav jatkoi hitaasti, edelleen ihmeissään.

“Mutta ette jätä mua sinne?” Vilja rentoutui hieman.

“No ei tietenkään.” Olav puuskahti ja kohottautui puunrungolla.

“Sä menet tuonne solaan piiloon siksi aikaa, ei sun sitä hävitystä tarvitse jäädä katsomaan ja vaarallistakin se olisi, ethän sä varmaan osaa taistella. Joku vois sitä paitsi kaapata sut. Joakim jää sulle seuraksi.” Vilja oli taas väistänyt katseensa Olavin puhuessa. He katselivat kylän suuntaan, kylmät väreet kulkivat Viljan selässä. 

Hämärän laskeuduttua Viljan levottomuus lisääntyi, he eivät voisi mennä sinne, hän ei voisi mennä sinne. Olav oli selvästi jo tekemässä lähtöä kun Vilja nousi hänen vierelleen ja sanoi hiljaa, ettei vielä voisi mennä. Pitää odottaa aamunsarastukseen, kukaan ei silloin jaksa pysytellä hereillä, silloin oli Olav itsekkin nukahtanut. Hieman nolona Olav painoi päänsä ja istuutui alas. 

“Nuku sinä, herätän sitten.” Vilja sanoi ja katseli taivasta, Olav oli vastustellut.

“Minä en tänä yönä saa unta muutenkaan, nuku.” Vilja kuiskasi hiljaa ja piti katseensa taivaalla. Olav murahti ja veti viltin päälleen. Kaukana lintu sirkutti, sirkutti ja Vilja katseli taivaalla tuikkivia harvoja tähtiä. Hän hyräili laulua jota isoäiti oli hänelle laulanut, kun hän oli menossa nukkumaan. Hänen tekisi mieli laulaa se ääneen, mutta tiesi, että nyt pitäisi olla hiljaa. Hän muisteli isoäitiään, hän pinnisti muistaakseen. Isoäiti oli tullut kylään muualta, hän ei ollut alunperin pahuudenkylästä, sieltä kai tuli Viljan hyvä sydän. Pahuutta oli kyllä isoäidinkin sydämessä, ei hän muuten kylässä olisi niin kauaa voinut olla. Ja sen kun hän muisti, muisti hän myös, ettei kukaan sietänyt tuota tuutulaulua, äiti oli suuttunut valtavasti, kun kuuli laulun. Isä sitäkin enemmän, oli pariin kertaan lyönytkin Viljaa, isoäitiä ei uskaltanut. Salaa isoäiti oli hiljaa hyräillyt laulua, niinkuin Viljakin nyt. 

Hiljalleen aamu valkeni ja Vilja herätti Olavin. 

“Nyt.” Hän kuiskasi ja mies nousi hitaasti silmiään hieroen ylös. 

He jäivät kauas kylästä, Olav ei päästänyt tyttöä lähemmäs ja siitä Viljan oli kerrottava niin hyvin kuin taisi, että kuka asuu missäkin, mistä pääsee sisään ja niin edelleen. 

Hän vaihtoi painoa jalalta toiselle ja katseli kylää. He kuulivat kavioiden kopsetta takaansa ja kyyristyivät piiloon. Olav veti viittansa myös Viljan suojaksi ja siinä he kyyhöttivät pitkään, kylkikyljessä, hengitystään pidätellen. Ratsastajat menivät ohi ja vetivät miestä perässään, mies oli jalastaan kiinni hevosessa ja näytti jo kuolleelta. Olav jännittyi ja puristi huomaamattaan Viljan kättä niin lujaa, että tytön teki mieli huutaa, mutta muksautti miestä hiljaa nyrkillään kylkeen ja tämä hellitti otettaan. Heidän katseensa kohtasivat, Vilja tunsi voimattomuutta ja vasta kerätty rohkeutensa katosi taas. He kääntyivät katsomaan taas ratsastajia, he kuulivat miehen vaikeroivan, Vilja painoi päänsä. Hän tiesi mitä miehelle tehtäisiin, hän oli sen joutunut tekemään itsekin. Tilaa oli vähän miehen ja suuren kiven välissä, mutta Viljan oli pakko kääntää selkänsä kylälle, hän ei halunnut nähdä, vaikkei hänen nähdä tarvinutkaan, hän tiesi. Olav kääntyi myös ja otti Viljan kädet omiensa väliin, siihen he jäivät hetkeksi, kyynel valui Viljan poskelle ja hän puri hampaansa tiukasti yhteen ja yritti tasata hengitystään. 

“Mää oon tappanut, mää oon tappanut miehiä jotka on tuotu tähän aikaan aamusta kylään.” Hän kuiskasi, ote hänen käsissään kävi tiukempana, mutta löysäsi helläksi nopeasti, Olav ei sanonut mitään, hän jäi odottamaan mitä muuta tyttö sanoisi. 

Mutta Vilja kiskaisi kätensä pois miehen käsistä ja hieroi niitä vimmatusti reisiään vasten, mahaansa vasten ja itki hillittömästi. Hän yritti pyyhkiä verta pois käsistään, vaikkei mitään verta nyt käsissä ollutkaan. 

“Hyshys, ei mitään hätää.” Olav kuiskasi ja kietoi kätensä Viljan ympärille.

“Koitas olla hiljempaa, niitä tulee lisää.” Olav joutui peittämään kädellään Viljan suun jotta tämä hiljenisi. Lisää ratsumiehiä meni heidän ohitseen kärryt perässään. Vilja nikotteli ja yritti vilkaista taakseen, toiset kärryt oli täynnä ihmisiä, jotka vaikeroivat ja itkivät, toiset täynnä tavaraa. Viljaa puistatti, ote hänen ympärillään oli tiukka. Samalla Vilja kuitenkin hinkkasi käsiään, veri oli saatava pois, se oli saatava pois. Sitä oli hänen vaatteissaan, hiuksissaan. Verta oli kaikkialla. Vilja potki jaloillaan, yritti irrottaa miehen otetta ympäriltään, veti kättä pois suultaan.

“Rauhotu nyt.” Olav kuiskasi vihaisesti.

“En minä sinua halua satuttaa, mutta jos et nyt pysy paikoillasi ni ne on sun kotiväkesi jotka sen tekee.” Mies sähähti.

Vilja ei nähnyt tai kuullut mitään, mikä oli tästä hetkestä. Hän näki ja haistoi vain veren. Kohta joku nakkaisi saavillisen vettä hänen päälleen, joku nauraisi, toinen potkisi. 

“Naurettava akanpiru, eihän susta mihinkään ole, kun tommosta pikku määrää verta ei kestä nähdä.” Joku mies huutaisi. Vilja repi vaatteitaan, pois, pois, pois! Joku retuutti hänet pesutupaan ja tiputti vesisaaviin ja jätti sinne yksinään. Miksei hän hukuttautunut silloin? Miksi hän ei silloin yksin ollessaan ollut tappanut itseään niin kaikelta siltä mitä tulossa oli, olisi välttynyt. Mutta hän oli paniikissa, hänen olisi korvattava kaikki tapponsa. Hän ei nähnyt sitä vaihtoehtoa sillä hetkellä edessään joka hänelle annettiin, kun hänet jätettiin pesusaaviin yksinään. Hän pesi verta pois, itki ja yritti unohtaa mitä juuri oli tehnyt. Yritti unohtaa mitä kaikkea oli tehnyt ja mitä kaikkea oli vielä edessä. 

Hän tokeni nähdessään pienen tulen kipinän, tuli kasvoi, rätisi hieman, kipinöitä kohosi taivaalle. Olav oli kantanut hänet takaisin paikkaan jossa olivat yöpyneet. Vilja nousi istumaan hämillään ja peloissaan. Olav katsoi tyttöä hieman vihaisena, hieman huolissaan. 

“Anteeksi.” Vilja kuiskasi, edelleen hieroen käsiään, mutta paljon rauhallisemmin.

“No eivät ne meitä nähneet, joten…” Olav aloitti.

Olav istuutui Viljan viereen ja otti kädet käsiinsä ja katseli niitä.

“Ei se veri enää pois lähde.” Hän sanoi hiljaa ja Vilja yritti vetää kätensä pois, mutta ote oli tiukka.

“On mullakin verta käsissäni, mutta onko sillä eroa, onko tappanut hyvään vai pahaan tarkoitukseen? Onko eroa mitä varten tappaa? On kuitenkin vienyt toisen elämän. Sen kanssa joutuu elämään, mutta se veri käsissäs pysyy.” Olav siveli hiljaa tytön käsiä jotka päällepäin näyttivät ihan puhtailta, mitä nyt punoittivat pelkästä hankauksesta. 

“Mutta mää en olis halunnut. Mää en ois halunnut!” Vilja kiihtyi taas.

Olav piteli tiukasti käsistä kiinni ja yritti rauhoitella tyttöä. 

“Ne pakotti mut siihen! Vaikka eihän se oikeuta…” Vilja nikotteli.

“Ne otti mun käsistä, pakotti puukon… Puristivat lujaa. Mä katoin sitä miestä silmiin ja pyytelin anteeksi! Mä pyysin anteeksi siltä ja kaikilta niiltä muilta!” Vilja huusi, kyyneleet valuivat ja kädet tärisivät. Olav piteli tiukasti kiinni.

“Ne, tai minä, pisti kerran toisensa jälkeen sitä miestä. Se huusi, ja sen silmät…!” Vilja repi käsiään irti Olavin käsistä, mutta mies ei päästänyt irti.

“Se veri.” Vilja yökkäsi.

“Sitä tuli paljon, niin paljon ja sitä oli kaikkialla. Sitte ne kuiskasi mun korvaan, että tää oli vasta alkua, paremmaksi, pahemmaksi menee.” Olav veti tytön syliinsä ja Vija itki, tärisi ja yökkäsi välillä. 

Rauhoituttuaan hieman Vilja veti itsensä kauemmas miehestä ja tuijotti sammuvaa hiillosta. Hän näperteli ranteissaan olevia arpia ja mies nappasi taas käsiin kiinni. Hän veti hihat ylös ja katseli pitkiä viiltoja. Ne jatkuivat niin ylös kun hihat vaan antoivat periksi näyttää. Vilja ei jaksanut taistella vastaan vaan antoi Olavin tutkia niitä. 

Hiljaisuus ympäröi heidät, kumpikaan ei osannut enää sanoa mitään. Pian ei tarvinutkaan, sillä joukko miehiä saapui ratsain. Ensin he säikähtivät ja pomppasivat ylös puukot käsissään, mutta Olav rauhoittui nopeasti, hänen miehiään ne olivat. 

Miehillä alkoi kova kuhina kun he suunnittelivat, Olav kertoi minkä Vilja oli hänelle kertonut ja tyttö kertoi vielä joitain muutamia muistamiaan asioita. Joakim porukan vanhimpana jäi Viljan luo, he vetäytyivät taaemmas, palasivat solalle ja menivät siellä pieneen luolantapaiseen piiloon. Odottaisivat siellä muita palaavaksi. Joakim oli kokenut mies ja tiesi kyllä mitä tehdä ja milloin paeta tai hyökätä. Vilja oli levoton, tällä kertaa hän meni Olavin luo, otti tämän kädet käsiinsä ja puristi niitä lujaa. Hän ei osannut sanoa mitään, katsoi vain miestä silmiin, Olav nyökkäsi ja sipaisi toisella kädellään Viljan poskea ja kuivasi poskelle karanneen kyyneleen. Siirsi sitten kätensä tytön niskan taa ja veti tämän päätä lähemmäs omaansa ja painoi otsansa tytön otsaa vasten. Irroitti otteensa ja he lähtivät. Vilja jäi seisomaan paikoilleen jähmettyneenä, Joakim tuli seisomaan hänen viereensä, he jäivät katselemaan toisten perään. 

Vilja olisi halunnut syyttää itseään tästä kaikesta, jos hän ei olisi paennut toiseen kylään, tätä ei tapahtuisi. Jos hän olisi vain jäänyt omaan kotiinsa, jos hän vain… Jos hän vain olisi. Hän kuivasi silmiään kerta kerran jälkeen. Tämä ei ollut hänen syytään, kyllä hän sen tiesi, näin olisi käynyt, olipa häntä tai ei. Hulluus oli saatava loppumaan, eikä sillä ollut mitään tekemistä Viljan kanssa, tai ei mitään, olihan hän kotoisin kyseisestä kylästä. Hän auttoi muita tekemään siitä lopun. Hän ei jaksanut seisoa enää, jalat eivät kantaneet ja Vilja putosi polvilleen. Jostain kaukaa kantautui miesten laulua, rummut kajahtelivat. Laulu oli hypnoottista, hän oli kuullut sitä joskus, muttei muistanut missä. Kuuliko Joakim sen myös? Hän ei uskaltanut kysyä, hän ei halunnut laulun loppuvan. Vilja hyräili hiljaa mukana, hän saattoi vain aavistaa Joakimin kääntäneen katseensa ihmeissään Viljan suuntaan, mutta ei keskeyttänyt hyräilyään. Hän sulki silmänsä ja kuunteli ikuisuuksien takaa kuuluvaa säveltä, hän osasi sanat. Ne olivat surumieliset, sävel haikea. 

Vilja nojasi selkäänsä vuoren seinämään ja jäi siihen hiljaa hyräillen, lopulta lopetti ja jäi siihen. Joakim katseli hetken tyttöä, mutta siirtyi sitten katselemaan miesten perään, he näkyivät kaukana pitkänä jonona. Menisi vielä aikaa ennenkuin ne ehtisivät kylään. 

Vilja heräsi ja ryntäsi kivenlohkareiden taa ja oksensi. Pelko kouristelee mahassa ja hiki helmeilee otsalla. Olav? Ei, ei se ollut Olav. Mitä se oli? Joakim oli rynnännyt katsomaan mikä tytölle oli tullut. Vilja pyyhki hikeä otsalta ja hengitti raskaasti. 

”En tiedä, jotain tapahtui, mutta en tiedä mitä ja missä.” Vilja sai sanottua. 

Äiti, isä? Vilja mietti, oliko heidän loppunsa nyt tullut? Ei, joku pääsi karkuun ja hakee apujoukkoja! Tämä ei pääty vielä tähänkään. Vaan mikäpä ikinä mihinkään päättyisi. Ei pahuutta kitketä ihan noin vain. Hän nousi ja tähyili kylän suuntaan, ääntäkään ei kuulunut. Ei mistään. Ei lauluakaan, Vilja yritti hyräillä sitä, vaan ei muistanut siitä enää mitään. Savun hajun saattoi aavistaa ilmassa, mutta ehkä Vilja vain kuvitteli. 

“Eikö me voitas mennä takas kylään muorin luo?” Vilja kysyi kun ikuisuus tuntui kuluneen.

“Ei, me odotamme nyt tässä. Jos heillä tulee sinulle asiaa, niin olet vähän lähempänä.” Joakim vastasi, hän makoili polulla selällään, piteli jalkojaan ylhäällä vuoren seinämällä ja pureskeli pajun risua. Vilja istui, nojasi poskeaan käteensä, joka taas nojasi polveensa. Hän huokaili raskaasti, istui, odotti, nousi ja käveli edestakaisin polkua ja istui taas. Joakim jaksoi pysyä paikallaan koko ajan, vilkaisi välillä levottomaan tyttöön ja hymyili. 

Päästyään taas istumaan Vilja pomppasi saman tien ylös ja ryntäsi polkua alaspäin, Joakim ei noussut yhtä nopeasti ylös ja jäi pahasti tytöstä jälkeen.

“Vilja!” Mies huusi hiljaa tytön perään. Vilja ei kuunnellut vaan juoksi minkä jaloistaan pääsi rinnettä alas, kompuroi, mutta jatkoi matkaansa. Ilta oli hämärtynyt ja oli vaikeaa nähdä minne astui, mutta eihän Vilja siitä nyt välittänyt.

Hän kuuli ääniä, hevosten kavioiden kopsetta ja silloin hän hidasti vauhtiaan. Miehet tulivat vastaan Vilja huomasi heti, että Olav oli loukkaantunut. 

“Olav! Mitä tapahtui? Missä muut?” Vilja hätäili hevosen vierellä, katseli vähentynyttä miesjoukkoa ja palasi taas Olavin luo.

“Ne meni toista kautta ja vie kiinniotetut muualle.” Olav vastasi väsyneenä.

“Miten sun kävi, onko muita loukkaantuneita?” Viljan ääni vapisi, hänen teki mieli vetää Olav alas hevosen selästä jotta olisi päässyt tutkimaan haavoja, mutta se ei nyt tainnut olla järkevää. Olav tarttui Viljan käteen ja aikoi vetää tytön eteensä hevosen selkään, mutta voimat loppuivat. Vilja muutamien ponnistelujen jälkeen pääsi itse kiipeämään Olavin eteen ja he saivat edelle menneet miehen pian kiinni.

“Missä Joakim, eikö sen pitäny vahtia sua?” Olav kysyi ja pää painui Viljan hiuksiin.

“Mää, mää lähin niin nopeaa teitä vastaan, Joakim ei ehtinyt edes nousta ylös.” Vilja sanoi hieman naurua äänessään, Olav murahti vain. Vilja kuuli hänen ehkä sanovan jotain typerästä tytöstä, mutta ei ollut aivan varma, niin hiljaa mies puhui. 

Vilja olisi halunnut kysellä yhtä jos toistakin, mutta pakottautui olemaan hiljaa, Olav oli niin väsynyt, eikä hän edes tiennyt kuinka pahasti oli käynyt. Joakim huuteli kauempana ja edellä menneet miehet vastasivat tälle. Sitten Vilja sai pari painavaa sanaa Joakimilta, mitä tyttö ajatteli rynnätessään tuolla tavalla pois. Vilja pyyteli anteeksi, mutta hän kuuli miesten saapuvan ja tiesi loukkaantuneita olevan mukana. Vanha mies ei niin helposti leppynyt, hän oli säikähtänyt pahanpäiväisesti. 

Miehet sitoivat toistensa haavoja, heillä oli hyvää kokemusta. Viljan teki mieli naksauttaa kieltään ja mistähän sekin oppi oli peräisin. Miehet kiertelivät ympäri maita ja mantuja milloin milläkin asialla. Vilja oli ymmärtänyt, etteivät kaikki reissut olleet niin hyviä kuin tämä. Jotakin ryöstöretkiä sattui heidän matkoilleen, mutta tämä Viljan kotiväki oli suuri yhteinen vihollinen, joten kuka ensimäisenä heidät kukistaa tai ainakin pahiten saa väkeä siitä porukasta vähemmäksi, kerää aika paljon kunniaa. Vilja pysyi hiljaa, pyöräytti silmiään ja istui vahtimaan Olavia. Tämä olikin aika pahoin loukkaantunut, otsa kuumotti ja posket olivat punertavat. 

“Laula mulle se laulu.” Olav pyysi käheästi, Vilja säpsähti.

“Mikä laulu?” Hän kysyi ja sormensa etsiytyivät hipelöimään repeytynyttä hihaansa. 

“Kuulin yksi yö, kun hyräilit jotain laulua. Se kuulosti kauniilta, kaihoisalta.” Olav kähisi.

Viljan päässä kävi kova kuhina ajatuksia. Mitä hän oli hyräillyt ja milloin? Sitä isoäidin tuutulaulua? Sitä “kiellettyä”? 

“Riittääkö hyräily? En muista sanoja.” Vilja kysyi ja alkoi hyräillä.

“Et sitten kuole! Saat selkääs jos nyt tähän hyräilyyn lopetat hengityksesi.” Vilja kuiskasi kiihtyneenä. Hän saattoi aavistaa pienen naurahduksen.

“No miten minä nyt siihen kuolisin?” Olav kysyi hymyillen.

“No, joskus kuolevat esittää tuollaisia toiveita. Minä tuun hakemaan sinut takasin jos kehtaat kuolla.” Vilja uhkaili ja jatkoi hyräilyään. Olav naurahti heikosti ja otti Viljan kädestä kiinni ja painoi sen kuumaa poskeaan vasten.

Vilja säpsähti hereille, hän oli nukahtanut kesken hyräilynsä ja aamun ensi säteet pilkistivät jo heikosti. Olav, missä Olav oli? Vilja nousi, hyppi nukkuvien miesten yli, eikä 

Olavia näkynyt missään. Tytön teki mieli huutaa, muttei uskaltanut. 

“Hyi saakeli minä säikähdin!” Vilja kiekaisi kun Olav astui mutkan takaa vastaan.

“Mitä sinä yksin täällä hiippailet?” Vilja moitti.

“No piti käväistä tuolla pensaikossa.” Olav sanoi ja nojasi puuhun.

“No, no olisit herättänyt ja sanonut. Ehdin säikähtää.” Vilja sopersi.

“Meinasitko, että kuolin ja katosin saman tien?” Olav naurahti ja otti askeleen lähemmäs Viljaa.

“En minä sitä. Tai, että luulin sinun lähteneen…” Vilja yritti.

“Puolikuntoisena ja että olisin jättänyt mieheni tänne nukkumaan.” Olav jatkoi.

“No takas nukkumaan nyt, hetken ehdit ummistaa silmiäsi. Mikä on olo?” Vilja puhui painokkaammin ja toivoi kovasti, että he vaihtaisivat aihetta tai olisivat hiljaa.

“Paljon parempi.” Olav vastasi ja seurasi tyttöä takaisin leiriin ja asettui nukkumaan.

Vilja istuutui hieman kauemmas kuin oli aluksi ollut, yritti nukkua myös, mutta uni oli jo karannut. Hän katseli valkenevaa päivää, sadepilviä lipui taivaalla ja se synkisti Viljan mieltä. 

Kotimatka oli pidempi kuin tullessa tai sitten sade ja loukkaantuneet miehet saivat matkan tuntumaan ikuisuudelta. Vilja istui taas Olavin edessä hevosen selässä. Mies yritti välillä saada ratsua laukkaamaan lujempaa, mutta Vilja hillitsi sitä, ei loukkaantuneen passaa kiirehtiä. Sama se kyllä Viljalle oli, hän halusi päästä takaisin Karelian luo niin nopeasti kuin mahdollista, mutta laukkaaminen kahdestaan hevosraasun selässä ei tuntunut mukavalta. Vilja ei muutenkaan ollut kovin kokenut ratsastaja. Olav joutui tauon tullen auttamaan tytön alas selästä ja kävely tuotti vaikeuksia pitkän matkan jälkeen. 

Ratsastajia tuli kovaa kyytiä heidän tulosuunnastaan. Kaikki valpastuivat, mutta rentoutuivat taas nopeasti. Miehet olivat heidän ja he olivat vieneet kiinni jääneet toisten huomaan. Oikeaan vankilaan jonne kuuluivatkin. Olavin porukalla ei ollut muuta niiden kanssa tekemistä, kuin muutama oma kosto ja sitten luovuttaminen kruunulle miehineen. Vilja oli hieman harmissaan, ryöstelijä sakkia tämäkin. Mikähän mahtoi heillä olla erona.

Olav oli nauranut erään kerran kun Vilja oli sitä happamena ihmetellyt.

“Itsehän olet ollut tappamassa miestesi vankeja. Luuletko, että me toimimme samoin?” Olav oli vastannut rauhallisesti, nojannut tyytyväisen näköisenä kivenlohkareeseen ja kaivellut hampaitaan pajun risulla. Viljaa ärsytti niin paljon, ei ollut elämä paljoa kotioloista muuttunut. Hän huokaisi raskaasti, paljonkin oli muuttunut. Häntä ei kiusattu enää, hänen ei tarvinnut tappaa. Enimäkseen Olav porukoineen nahisteli rajoista, metsien omistuksista ja saaliseläimistä. Ihmisten tappaminen ei kuulunut heidän pääsääntöiseen toimeensa. Tämä matka oli rasittanyt tyttöä enemmän kuin hän olisi arvannut ja synkkyys valtasi hänen mieltään. Hän näki nyt kaiken rumana.

“Ryhdistäydy.” Hän kuiskasi itselleen. Syksy teki tuloaan joten sateet, tuuli ja kylmyys olivat vain lisääntymään päin. Vilja kietoi viittaansa tiukemmin ympärilleen, samalla Olav tuli istumaan hänen viereensä ja jakoi omaa viittaansa myös Viljalle. Vilja meinasi vetäytyä kauemmas, mutta jäi paikoilleen. Hän ei jaksanut enää edes pelätä Olavia, iho ei kihelmöinyt samalla tavalla kuin heidän tavatessaan ensimmäistä kertaa, vain joitakin päiviä sitten. Mitä oli tapahtunut, oliko hän vain niin väsynyt. 

Olav kietoi vielä kätensä tytön ympärille ja veti itseään vasten, Vilja painoi päänsä miehen rintaa vasten ja nukahti heti. Hän kuuli miesten kiusoittelevan Olavia jostain, mutta ei jaksanut kuunnella mistä ja miksi. Uni oli hyväksi tytölle ja näköjään myös muulle porukalle. Kun Vilja avasi silmänsä vain muutama mies oli hereillä nuotion äärellä, muut nukkuivat. 

“Minä voin tulla vahtiin.” Vilja sanoi kömmittyään ylös Olavin viitan alta. Toinen miehistä kiitti ja melkein kaatui suoriltaan selälleen ja kuorsaaminen alkoi heti. Vilja lisäsi muutaman puun nuotioon ja katseli vastapäätä istuvaa miestä. Varmasti oli hänkin nähnyt jos minkälaista kalskausta, mieheltä puuttui toinen silmä. Se oli peitetty kangasrätillä, mutta pitkän arven näki silti. Mies huomasi Viljan katselevan ja esittäytyi, he eivät olleetkaan pitkään olleet samassa ryhmässä. 

“Eskil.” Mies ojensi kättään, siinä näytti olevan palovammoja.

Vilja tarttui käteen ja veti sen samantien pois ja nojautui taaemmas. 

“Juu, minä tunnistin sinut heti. En vain uskaltanut silloin sanoa mitään.” Mies hymyili surullisesti ja peitteli kätensä viittaan.

“Kiitos.” Se vielä jatkoi hiljaa.

Vilja ei saanut sanaa suustaan, hän avasi suunsa, mutta vain vingahdus pääsi ilmoille. 

Hengitys juuttui kurkkuunsa ja kyyneleet sumensivat hänen näkönsä. 

“Minä en...” Hän aloitti.

“Minä tiedän. Sanoit sen jo silloin.” Mies vastasi, nousi ja siirtyi tytön viereen.

Vilja raahattiin pimeään hökkeliin jota valaisi vain nuotio. Nuotiossa oli pystyssä monta erilaista rautaista tankoa, ne hohtivat punaisina. Mies oli kahlittuna yhteen nurkkaan, silmät peiteltynä. 

“Tämmönen löydettiin.” Yksi miehistä sanoi Viljan takana.

“Tällä saa leikkiä.” Toinen sanoi ja äänensä oli kylmä ja kova. 

Ensimmäinen mies nappasi rautaiset pihdit tulesta ja väänsi niillä nurkassa olevan miehen kättä. Mies huusi, Vilja yritti peittää korvansa, mutta toinen miehistä tarttui Viljan käsiin ja opasti ne rautatankoon ja sohi sillä miestä nurkassa. 

“Minä en halua! Päästä pois! Päästä irti!” Vilja huusi ja taisteli vastaan minkä vain pystyi, heikoin tuloksin. 

“Sinähän teet niinkuin me sinulle sanotaan.” Kolkko ääninen mies sanoi ja osoitti Viljaa hehkuvilla pihdeillä.

“Olisi sääli turmella noin kauniit kasvot.” Se leikitteli.

“Siitä vaan, en minä pane pahakseni.” Tyttö sähähti.

Mies tuli lähemmäs, mutta potkaisi Viljan kontilleen maahan ja toisen potkun hän sai kylkeensä. Vilja haukkoi henkeään ja yritti nousta ylös, siinä miehet auttoivat. Taas hänelle tungettiin käteen jonkinlainen hehkuva kappale ja käskettiin käyttää sitä vankiin. Vilja toimi ajattelematta, jos hän olisi miettinyt yhtään enempää, se ei olisi onnistunut. Hän otti askeleen lähemmäs vankia, poltti ensin tämän kättä lujasti ja kuiskaili hiljaa anteeksi. Sitten hän kääntyi, löi toista miestä päähän ja potkaisi toista mahaan. Nappasi vielä nuotiosta uudet hehkuvat pihdit ja porasi ne tajuissaan olevan miehen jalkaan. Huuto oli hirvittävä, Vilja yritti olla kuulematta. Hän kääntyi takaisin vangin puoleen ja taisteli kahleet auki, niissä meni kamalan kauan ja hän pelkäsi joka hetken, että isä tai joku muu miehistä tulisi paikalle. Vilja sai kuin saikin vangin vapautettua. Kuiskaili anteeksipyyntöjä ja neuvoi reitin pois kylästä. 

“Juokse, juokse minkä jaloistasi pääset. Joki ei ole kaukana! Olen niin pahoillani!”

Loppua Vilja ei välittänyt muistella. Siinä hän kärsi sentään itse, hän painoi sen muiston visusti jonnekkin sielunsa sopukoihin piiloon.

Hän avasi silmänsä ja näki Eskilin vieressään. 

“Mitä ne teki sinulle? Jäit kai kiinni siitä?” Mies kysyi hiljaa.

“En välitä muistella sitä. Sanotaan vain, että siihen liittyy vettä, paljon vettä, muttei tarpeeksi, jotta olisin kuollut.” Vilja sanoi väristen. 

“Miten pakomatka onnistui?” Vilja kysyi puolestaan.

“Hitaasti, mutta kiitos, ohjeet olivat hyvät. Vaikka olikin vaikeaa nähdä.” Eskil vastasi ja otti Viljan käden käteensä. Vilja silitti varoen arpea, se oli hänen tekosensa, mutta vain harhautus. Toisaalta hän mietti, olisko pitänyt vain päästää poikapolo kärsimyksistä. Ei, ei yhtään enempää kuin oli jo niin tehnyt. Tyttö nojasi päänsä Eskilin olalle ja he katselivat tulta. Nyt sen liekit eivät kuitenkaan rauhoittaneet Viljaa ollenkaan, hän saattoi vielä haistaa hehkuvan raudan ja palaneen lihan. 

Joku ravisteli heidät hereille, siihen he olivat nukahtaneet, toisiinsa nojaten.

“Minä! Minä tein sen!” Vilja huudahti ja tajusi samalla, ettei kukaan ollut sanonut tai kysynyt mitään. Miehet kääntyivät katsomaan Viljaa ihmeissään ja Eskil hymyili unisesti. 

“Niin, minä…” Vilja aloitti.

“Tunnistin Viljan jo aikaisemmin, en vain uskaltanut juttusille. Olin vankina siellä kylässä ja Viljan olisi pitänyt “leikkiä” minun kanssani, tai minulla.” Mies sanoi hiljaa. 

Vilja aloitti hiljaisen itkunsa jälleen ja pyyhki vimmatusti käsiään reisiinsä samalla mutisten jotain. 

Olav nosti Viljan hevosen selkään ja he jatkoivat taas matkaansa. Vilja ei välittänyt kuunnella mitä miehet puhuivat. Hän nojasi päätään takanaan istuvan Olavin olkaan ja katseli puita jotka alkoivat menettää vihreyttään. 

“Minä kuulin mitä viereisessä huoneessa tehtiin edellisenä yönä. Vilja oli siellä. Huusi ja itki. Luultavasti sen miehen hän tappoi.” Vilja kuuli sanottavan, mutta keskittyi taas kovasti ohi lipuvaan maisemaan.

“Mutta minä en halunnut.” Viljan teki mieli sanoa, mutta ei jaksanut sanoa mitään. Hän nojautui eteenpäin ja hakkasi Olavin käsiä ja käski päästää alas. Hän juoksi vähän matkan päähän miehistä ja oksensi, muistot olivat liikaa. Niissä muistoissa oli aivan liikaa kestämistä. Taas Vilja mietti, miten hän oli tuohon kylään voinut syntyä. Vatsa kääntyi ympäri uudelleen ja uudelleen ja hän oli jo tukehtua. Lopulta hän istui siinä kyyryssä täristen. Olav oli käskenyt muiden jatkaa matkaa, kotiin ei ollut enää pitkästi. Hän taputteli kovakouraisesti Viljaa selkää, jotta ylimääräiset irtoaisivat kurkusta ja olisi helpompi hengittää. Ja myös siksi, että tyttö rauhoittuisi, lopuksi vielä veti tämän syliinsä.

“Sun pitäis puhua siitä, eikä vain padota sisällesi.” Olav sanoi ja silitti Viljan mustia takkuisia hiuksia.

“Johan minä ne oksensin ulos.” Vilja vastasi ja painoin kasvonsa Olavin kaulaa vasten ja yritti muistella miltä hän tuoksui. Nenä oli tukossa ja hän saattoi haistaa vain oksennuksen. 

Vyöltään mies otti vesipullonsa ja tarjosi Viljalle juotavaa. Ensimäisen hörppynsä Vilja purskutteli ja sylkäisi pois ja seuraavan kulauksen joi. Hän sai niistettyä nenänsäkin ja hiljalleen olo parantui. He saattoivat jatkaa kotimatkaa.

“Sun ei pitäs nostella vielä mitään.” Vilja sanoi väsyneesti, mutta tuimasti, kun Olav nosti hänet taas hevosen selkään.

“Et sinä paina mitään ja minä voin jo ihan hyvin.” Olav sanoi kun sai heilautettua tytön ylös ja näytti hieman kalpealta.

“No joopa.” Vilja katsoi Olavia huolissaan ja yritti auttaa tätä taakseen. 

He etenivät hiljaista vauhtia ja Olav nojasi koko matkan Viljaan. Välillä tyttö kokeili miehen otsaa, se oli lämmin, posketkin punoittivat kovasti. 

Karelia-muori oli vastassa pihamaalla kun Vilja ja Olav viimein saapuivat. Muori nilkutti vastaan minkä kipeältä jalaltaan pääsi ja itki. 

“No viimeinkin. Viimeinkin! Mikä teillä kesti, miten Olavin laita on?” Hän yritti auttaa toisia alas, mutta ei vanhalta naiselta ollut onnistuakseen. Joakim tuli myös ja he joutuivat Viljan avustuksella kantamaan Olavin sänkyyn. 

Peiteltyään toipilaan sänkyynsä, muori lähti hakemaan lääkettä ja ruokaa. Vilja jäi sängyn laidalle istumaan ja hyräilemään.

Olav avasi silmänsä ja hymyili tytölle. Hän kohottautui vuoteessaan ja pyysi Viljaa jatkamaan, tyttö oli lopettanut hyräilynsä, koska jäi katsomaan mitä mies meinasi.

“Minä voin paljon paremmin, halusin vaan, että jäisit.” Mies naurahti ja siltti Viljan kättä.

“Sikamainen temppu!” Vilja puuskahti kun sai äänensä takaisin.

“Koko loppu matkanko sinä esitit?” Vilja kysyi ja vetäytyi kauemmas.

“No en aivan, kuumetta taitaa kyllä olla, mutta en minä kuitenkaan niin heikkoa tekoa ole.” Hän hymyili ärsyttävästi. Vilja naksautti kieltään ja pyöritti silmiään. 

Olav vakavoitui.

“Halusin, että jäisit. Olet hyvää seuraa.” Olav rytisteli peiton reunaa käsissään ja ensikertaa Vilja huomasi miehen jännittävän. 

Ovi kävi ja muori saapui touhottamaan. Hiljaisuus laskeutui huoneeseen joka katkesi vain kun muori ja Olav vaihtoivat sanan ja toisenkin. Vilja olisi lähtenyt pois tieltä, mutta ei saanut itseään ylös penkiltä. Heidän katseensa kohtasivat välillä ja mies tuntui olevan hyvillään, ettei tyttö lähtenyt. 

Kun muori viimein poistui Olav henkäisi syvään ja hymyili tytölle. Vilja ei tiennyt mitä olisi tehnyt käsillään, puristeli vain ja tutki kämmeniensä viivoja.

“Pidätkö sinä minua ihan raakalaisena?” Olav viimein kysyi hieman käheällä äänellä.

Vilja hätkähti. Piti, olihan mies sellainen, mutta uskalsiko sitä sanoa. Jos hän taas vastaisi, ei, ei mies sitä uskoisi.

“No mikäpä minä olen siihen mitään sanomaan, itsehän minä olen pahamaineisesta kylästä. Minun kai pitäsi kysyä sinulta.” Vilja vastasi hiljaa, eikä usklatanut katsoa miehen silmiin.

“Ollaan raakalaisia yhdessä.”

Hymy väreili Viljan suupielessä ja Olav veti peittoaan syrjään. Vilja epäröi hetken mutta vilahti nopeasti miehen viereen ja nukahtivat kummatkin nopeasti lämpöisen peiton alle.

Karelia-muori kävi hiljaa huoneessa katsomassa Olavin vointia ja yllättyi kun löysi kaksi nuorta vieretysten saman peiton alta. Meinasi potkia heidät hereille, mutta antoi jatkaa uniaan. Vilja olisi vain hyväksi levottomalle Olaville.