Tekstit

Miten tää alotetaan, taas?

 Moi, mä oon Tiina. Mä alotan, saan jonkun buustin ja sit mä lopetan. Koska: - tyhmä ajatus - ei jaksa - ei viitti - ei oo aikaa Meinasin taas alottaa kirjottamisen, mutta sen sijaan oon polkenu itteeni taas maahan. Oon tehny kaikenlaista muuta. Toki ihan hyödyllistäkin. Oon lukenu ja kuunnellu raha-aiheisia kirjoja ja podcasteja. Oon alkanu säästää ja sijottaa. Hitaaastiiiiii. Mutta oon alottanut.  * Mulla on tässä tarinan alku jota alotin vuonna 2021 junassa. Vihkossa, johon sitä kirjotin, lukee, että jatkuu parin sivun päästä. Sit oli päiväkirjamerkintöjä, eikä se tarina ikinä jatkunu. Tässä se alku: Pakkanen paukkuu nurkissa, kun Tuomas astuu myymälän puolelle. Moisia pakkasia ei olekaan pariin vuoteen ollutkaan. Takkapuita kuluu kovaa vauhtia ja villasukkia joutuu laittamaan kahdet päällekkäin.  Pinna on kireällä, talvi, pimeys ja pakkanen on pahinta paskaa mitä hän tietää. Hänen mutinansa keskeytyy, kun portailta kuuluu töminää ja ovi avautuu. Paksuun karvahupullise...

Uusi yritys.

 Hello. Jokunen vuosi vierähtänyt.  Haaveillut olen enenmmän tai vähemmän joka päivä, kirjoittanut... enpä juurikaan yhtään. Töitä, koulua, perhe-elämää.. you know. Näitä elämän kiireitä. Novellikokoelman julkaisin vuonna 2019. Nimeltään Milloin hän olisi vapaa? Kuus mun ekaa novellia siinä yksissä kansissa! senpä jälkeen en oikeestaan ookkaan sitten kirjottanut mitään, ajatuksia ehkä, jotaki tarinoiden raakileita.  Vaan päällimmäisenä ajatuksena, voi tsiisus mitä tarinoita oikeesti! miks ne piti saaha julkastua. olisivat voinu jäähä sinne pöytälaatikkoon!!  Eli siis en kirjota mitään enää ikinä koskaan. piste. Oon siinä sen jälkeen sitten harrastanut teatteria, nyt kolmas vuosi menossa, kolmas näytelmä. Mukavaa on ollu ja hyvä porukka. Hyvä päästä vähä rikkomaan omia rajoja, äänen käyttö on ihan älyttömän vaikeeta, ku mieluiten kuiskaisin jostaki piilosta. Mutta toisaalta taas kivaa olla joku muu ku minä.  Nyt sitten viime yönä näin niin ihme unen, että se sai ...

Vilja

Jylhä, karu vuoristo kohosi hänen edessään. Jalkansa olivat väsyneet ja haavaiset, mutta hammastaan purren jatkoi kulkuaan. Hän ei ollut nukkunut silmällistäkään viime päivinä. Hän oli peloissaan ja yksin, mutta pakoon oli päästävä.  Sade oli kastellut hänet läpikotaisin, yhtään kuivaa ja lämmintä kohtaa ei löytynyt vaatteistaan. Vettä oli tullut taukoamatta monta tuntia ja tuuli sen mukana oli kylmä. Olikohan se vain huhupuhetta, että vuoriston läpi menisi pieni sola jota pitkin pääsisi toiselle puolelle? Siellä oli kuulemma toisenlainen maailma. Se olisi hänen pelastuksensa, jos se nyt vain olisi totta.  Nousu oli jyrkkä ja maa sateesta liukas, tytön jalka lipesi ja hän kaatui liukuen pitkän matkaa takaisin alas. Hengitys vinkuen hän yritti päästä takaisin jaloilleen, mutta jalat eivät enää kantaneet. Hän nyyhkäisi, itkisi jos vain jaksaisi ja sulki silmänsä. “Isoäiti.” Hän kuiskasi. “Auta minua.” Uni vei hänet. “Ei se kauris ole! Ei kauriit kävele kahdella jal...