Hiljaisuus rikottu

Ollu aika hiljasta kirjotushommissa. En tiiä onko se kevättä vai mitä, mutta en oo jaksanu lukia, en kattoa telkkaria, oon kuunnellu musaa ja selannu nettiä...
Viimeviikolla oli kirjotuspiiri ja edellisenä iltana.. vaan sitä edeltävänä, pakotin itteni tekeen kotitehtävän: Monologin. No jollanenki kai siitä tuli, tehtäviä tehtiin ja yllättävästi sain kirjotettua ihan kiitettävästi vaikka ei ollukkaan paras into päällänsä.
Kirjotuspiirin jälkeisenä iltana, elikkä... ei kun sitä seuraavana eli lauantaina illalla katoin taas Kaiken teorian, eli elokuvan Stephen Hawkinista ja siitäpä sitten ilmestyi tarinan juuri päähäni jota sitte puolille öin kirjottelin.

“Äiti? Etkö sää vieläkään löytäny elokuvaa?” Pieni tyttö tuli jälleen huoneestaan vaikka olisi pitänyt jo nukkua.

“No joo. Katon loppuun tän elokuvan Stephen Hawkinista. Se on oikeasti ollu olemassa. Kuoli ihan äskettäin.”

Tytär katsahtaa äitiään ja kohottaa kulmiaan.

“Stephen Hawking oli todella kuuluisa fysio… fyysio… hm… fyysikko… nii fyysikko ja kosmologi. Kai. Tutki avaruutta, aikaa, mustia aukkoja ja oli todella hyvä matikassa.”

“Mikä on musta aukko? Onko niitä olemassa? Missä?” Tyttö kyseli silmät suurina.

Äitin kanssa he katselivat elokuvaa pikakelauksella, tärkeimpiin kohtiin, äidin mielestä, hiljennettiin ja äiti luki ja kertoi mistä oli kyse. Äiti kertoi sairaudesta joka vähitellen vei fyysikon pyörätuoliin ja lopulta siihen, että stephen puhui vain koneen avulla. Tyttö kyseli paljon, eikä äiti jaksanut siihen aikaan iltaa etsiä vastauksia, tytön piti mennä nukkumaan. Seuraavana päivänä äiti, isä ja tyttö etsivät netistä Stephen Hawkinin, mustat aukot ja ajan. Kaiken teorian.

Tyttö tykkäsi matikasta, hän oli hyvä. Tyttö tykkäsi myös avaruudesta. Hän luki, etsi tietoa, tutki. Koulu sujui hyvin ja tytön idoli ja esikuva oli tuo hieman vinoon painunut fyysikko. Kaverit ihailivat urheilijoita, näyttelijöitä ja muusikoita.

Aika kului ja tytöllä koulu meni hyvin, matikka ja fysiikka vielä paremmin.

Mutta isän kuoleman jälkeen kaikki muuttui. Kaikki oli tyhmää. Matematiikka, fysiikka ja kaikkein tärkein, Stephen Hawking, oli tyhmää.

Koulun käynnistä tuli hankalaa, arvosanat laskivat.

Kaveripiiri vaihtui ja muut sen myötä.

...Jatkuu ensi numerossa... ehkäpä

Kai jollaki muullaki on niin, että saat idean, mietit sen läpi, vaikuttaa hyvältä. Sitte alat naputinap kirjottamaan sitä. Luet kirjotuksen läpi ja lisäät/poistat ja muokkaat/jatkat. Luet sen uudelleen, ehkä julkaset tai kerrot kaverille. Sitte parin päivän päästä, voi ttu mitä skaa. Mikä siinä on? Miksi se kohta onki ihan tyhmää ja turhaa ja tekis mieli poistaa. Varmaa kaikki mitä oon kirjottanu on ihan, jostaki sieltä ja syvältä ja sitte mietin, että miksi mää ees kirjotan. Se on se vakio kysymys. En oo vielä yhtäkään tarinaa poistanu, koska kuitenki se jossaki vaiheessa harmittas, mutta kesken ne on jääny. 

Jospa joskus eläkkeellä jatkan sitte nämä keskeneräset loppuun, ku kuitenki kokoajan uutta tarinaa pukkaa. Tai voin joskus julkasta kirjan kesken jääneistä tarinoista. Joku voi sit jatkaa niitä. 

No mutta nyt ne miettimiset sikseen ja hyvää yötä, taas olis aikanen aamu.