Tarina alkaa Minnasta
Minna yrittää avata silmiään, mutta luomet tuntuvat kamalan raskailta. sinnikäs piippus ärsyttää korvia ja hän yrittää huitaista herätyskelloa kiinni, muttei löydä sitä. Piippaus jatkuu tasaisena, Minna tuntee kieppuvansa, rintaa painaa ja olo on kummallinen. Hän liikauttaa kättään uudelleen löytääkseen kellon, mutta se liikkuu huonosti. Hiljalleen kipu valtaa hänen kehonsa, ei ole sellaista kohtaa johon ei sattuisi. Minna yrittää huutaa, mutta huuto on vain vinkaisu. Hän huutaa uudelleen.
“Minna! Minna! Ei mitään hätää, sää oot sairaalassa. Olit aika pahassa kolarissa.” Jenny nousee tuoliltaan ja silitti Minnan poskea varoen ja hälyttää hoitajan paikalle.
Minna yrittää sanoa jotakin, vaan ääntä ei kuulu, hoitaja antaa hieman vettä suuhun ja Minna yrittää uudelleen.
“Sattuu.”
Hoitaja lisää lääkettä ja lääkäri saapuu myös paikalle. Jenny istuu takaisin tuolilleen ja sulkee silmänsä, kaikki tuo piippaus, lääkärit, sairaalan haju, palauttivat Jennyn mieleen Mikan. Mutta nyt ei olisi aikaa muistella Mikaa, Minna tarvitsi nyt kaiken avun. Voi perhana, tässä hän taas oli. Mutta Minna oli Jennyn serkku ja tämä oli menettänyt isänsä ja äitinsä. Ja jalkansa. Jenny painoi päänsä polviin ja puhalteli hetken. Lääkäri poistui.
Minna sai viimein silmänsä auki.
“Äiti? Isä?” Hän kysyi ääni väristen, Jenny pomppasi tuoliltaan ja tarttui Minnan käteen.
“He eivät selvinneet.” Jenny sai kuiskattua ja istahti varoen sängylle ja painoi Minnan käden otsalleen ja he molemmat itkivät.
“Mää en voi liikkua.” Minna sopersi, samalla lääkäri palasi huoneeseen ja vastasi Jennyn puolesta.
“Jalkasi vaurioitui pahasti kolarissa ja se piti amputoida, kätesi on murtunut ja se on leikattu ja kipsattu.”
“Mitä? Mun jalka mitä?” Minnan ääni katosi.
“Minna, Minna mää oon täällä sun kans. Mää oon täällä!” Jenny puristi itkuun murtuneen tytön kättä.
“EN! Mää en kato sitä! ETKÄ KOSKE!! Siihen sattuu!” Minna huusi hoitajalle ja lääkärille jotka olisivat katsoneet amputaation kunnon ja puhdistaneet sitä. Minna oli saanut äänensä takaisin ja huusi minkä keuhkoistaan sai irti. Huutaminen sattui, kuin olisi auton alle jäänyt, mutta hän pelkäsi kipua jalassaan enemmän. Lääkäri lisäsi kipulääkettä, jotta saisivat jalan hoidettua. Hiljalleen Minna vaipui hilpeään pöhnään ja Jennyn saapuessa kahvikupin kanssa huoneeseen Minna kikatti uupuneesti.
“Musta tulee merirosvo, mää saan puujalan.” Minna sopersi.
“Ja nythän mää saan kertoo kaikki parhaat puujalka-vitsit, eikö nii?” Minna naurahteli.
“Joo niinpä, mä hommaan sulle vielä silmälapun ja papukaijan. No ainaki sen papukaijan, sehän olis kiva?” Jenny pyyhkii kyyneleitään ja halaa Minnaa.
Minnan nukkuessa Jenny kurkistaa varoen jalan tynkää, peitto tipahtaa samantien takaisin. Jenny värähtää ja ottaa pari askelta taaemmas. Hän palaa kuitenkin ja nostaa peittoa uudelleen, hän oli jo hoitajille sanonut, että huolehtii Minnasta kun tämä pääsee kotiin.
“usht.” Jenny laittaa peiton paikoilleen ja menee takaisin istumaan.
“Mun jalkaan sattuu.” Minna mutisee, hoitaja saapuu paikalle ja kyselee mistä kohden.
“No vittu varpaista!” Minna ärähtää ja yrittää ristiä käsiä rinnalleen, mutta kipsissä oleva käsi ei tietenkään liiku.
“Voi nyt vittusaatana tätä hommaa!” Minna huutaa ja yrittää liikkua. Jokainen liike sattuu, vaikka jokin kohta hänessä ehjältä näyttäisikin, se on silti kipeä.
“Nyt voin varmaan sanoa, että tuntuu siltä kuin olisin jyrän alle jääny.” Minna mulkaisee Jennyn suuntaan, Jenny yrittää naurahtaa, mutta se jää kurkkuun.
Paljon väkeä on käynyt kyselemässä ja juttelemassa Minnan kanssa. Mutta hän ei suostu puhumaan. Kertoi kolarista vain ja ainoastaan sen mitä muisti, muttei mitään muuta. Ei mitään miltä hänestä tuntui. Sen hän kätki syvälle.
Äiti ja isä, kuolleet.
Päivät menivät tiuskiessa, huutaessa ja itkiessä. Jenny yritti parhaansa mukaan lohduttaa, hän huusi mukana ja lääkärit suuttuivat. Nyt saisi loppua tuo huuto, täällä on muitakin. Ehjällä kädellään Minna heitti muovisen juomamukinsa hoitajaa päin ja vilkkaasti hoitaja poistui paikalta. Jennyä nauratti ja hän silitti Minnan poskea.
“Määkin nakkelin tavaroita Mikan sairastaessa, harmi ettei ne ollu muovisia.” Jenny nousi hakemaan mukin lattialta.
Minnan piti alkaa sovittaa proteesia jalkaansa. Se ei sujunut ollenkaan hyvin.
“Mää en halua sitä. Mää en ikinä lähe mihinkään!” Minna huusi uudelleen ja uudelleen.
“Kyllä sun on kohta täältä sairaalasta poistuttava kotiis. Tätä huonetta tarvii muutkin.” Hoitaja hieman vihaisesti naputtaa.
“Mää pääsen pyörätuolilla kotia ja lukitten itteni sinne!”
“Kukas sut sinne hoitaa? Tuskin tuo serkkuskaan yötäpäivää sua jaksaa.” Hoitaja motkottaa ja asettelee proteesia paikalleen fyssarin kanssa.
“Nonni, ja sitten ylös.” hoitaja yrittää ottaa Minnaa kädestä, mutta tämä ei liikahdakkaan.
“Menkää hetkeksi pois.” Jenny sanoi ja meni Minnan luo.
“Tehää se yhessä.” Muistatko kun sanottiin, että me opittii kävelee yhtäaikaa?” Jenny suostutteli.
“Mää pidän kiinni.” Jenny tarttui Minnaa käsistä ja veti terveen käden harteilleen.
“Sää teit sen! Sää seisot!” Jenny riemuitsi, saman tien Minna istahti takaisin sängylleen ja repi proteesin irti ja nakkasi sen kauas huoneen nurkkaan. Hän painui sängylleen ja veti peiton päälleen. Jenny haki jalan takaisin ja vilkaisi fyssaria ja hoitajaa.
“kyllä se vielä siitä.”
“Minna! Minna! Ei mitään hätää, sää oot sairaalassa. Olit aika pahassa kolarissa.” Jenny nousee tuoliltaan ja silitti Minnan poskea varoen ja hälyttää hoitajan paikalle.
Minna yrittää sanoa jotakin, vaan ääntä ei kuulu, hoitaja antaa hieman vettä suuhun ja Minna yrittää uudelleen.
“Sattuu.”
Hoitaja lisää lääkettä ja lääkäri saapuu myös paikalle. Jenny istuu takaisin tuolilleen ja sulkee silmänsä, kaikki tuo piippaus, lääkärit, sairaalan haju, palauttivat Jennyn mieleen Mikan. Mutta nyt ei olisi aikaa muistella Mikaa, Minna tarvitsi nyt kaiken avun. Voi perhana, tässä hän taas oli. Mutta Minna oli Jennyn serkku ja tämä oli menettänyt isänsä ja äitinsä. Ja jalkansa. Jenny painoi päänsä polviin ja puhalteli hetken. Lääkäri poistui.
Minna sai viimein silmänsä auki.
“Äiti? Isä?” Hän kysyi ääni väristen, Jenny pomppasi tuoliltaan ja tarttui Minnan käteen.
“He eivät selvinneet.” Jenny sai kuiskattua ja istahti varoen sängylle ja painoi Minnan käden otsalleen ja he molemmat itkivät.
“Mää en voi liikkua.” Minna sopersi, samalla lääkäri palasi huoneeseen ja vastasi Jennyn puolesta.
“Jalkasi vaurioitui pahasti kolarissa ja se piti amputoida, kätesi on murtunut ja se on leikattu ja kipsattu.”
“Mitä? Mun jalka mitä?” Minnan ääni katosi.
“Minna, Minna mää oon täällä sun kans. Mää oon täällä!” Jenny puristi itkuun murtuneen tytön kättä.
“EN! Mää en kato sitä! ETKÄ KOSKE!! Siihen sattuu!” Minna huusi hoitajalle ja lääkärille jotka olisivat katsoneet amputaation kunnon ja puhdistaneet sitä. Minna oli saanut äänensä takaisin ja huusi minkä keuhkoistaan sai irti. Huutaminen sattui, kuin olisi auton alle jäänyt, mutta hän pelkäsi kipua jalassaan enemmän. Lääkäri lisäsi kipulääkettä, jotta saisivat jalan hoidettua. Hiljalleen Minna vaipui hilpeään pöhnään ja Jennyn saapuessa kahvikupin kanssa huoneeseen Minna kikatti uupuneesti.
“Musta tulee merirosvo, mää saan puujalan.” Minna sopersi.
“Ja nythän mää saan kertoo kaikki parhaat puujalka-vitsit, eikö nii?” Minna naurahteli.
“Joo niinpä, mä hommaan sulle vielä silmälapun ja papukaijan. No ainaki sen papukaijan, sehän olis kiva?” Jenny pyyhkii kyyneleitään ja halaa Minnaa.
Minnan nukkuessa Jenny kurkistaa varoen jalan tynkää, peitto tipahtaa samantien takaisin. Jenny värähtää ja ottaa pari askelta taaemmas. Hän palaa kuitenkin ja nostaa peittoa uudelleen, hän oli jo hoitajille sanonut, että huolehtii Minnasta kun tämä pääsee kotiin.
“usht.” Jenny laittaa peiton paikoilleen ja menee takaisin istumaan.
“Mun jalkaan sattuu.” Minna mutisee, hoitaja saapuu paikalle ja kyselee mistä kohden.
“No vittu varpaista!” Minna ärähtää ja yrittää ristiä käsiä rinnalleen, mutta kipsissä oleva käsi ei tietenkään liiku.
“Voi nyt vittusaatana tätä hommaa!” Minna huutaa ja yrittää liikkua. Jokainen liike sattuu, vaikka jokin kohta hänessä ehjältä näyttäisikin, se on silti kipeä.
“Nyt voin varmaan sanoa, että tuntuu siltä kuin olisin jyrän alle jääny.” Minna mulkaisee Jennyn suuntaan, Jenny yrittää naurahtaa, mutta se jää kurkkuun.
Paljon väkeä on käynyt kyselemässä ja juttelemassa Minnan kanssa. Mutta hän ei suostu puhumaan. Kertoi kolarista vain ja ainoastaan sen mitä muisti, muttei mitään muuta. Ei mitään miltä hänestä tuntui. Sen hän kätki syvälle.
Äiti ja isä, kuolleet.
Päivät menivät tiuskiessa, huutaessa ja itkiessä. Jenny yritti parhaansa mukaan lohduttaa, hän huusi mukana ja lääkärit suuttuivat. Nyt saisi loppua tuo huuto, täällä on muitakin. Ehjällä kädellään Minna heitti muovisen juomamukinsa hoitajaa päin ja vilkkaasti hoitaja poistui paikalta. Jennyä nauratti ja hän silitti Minnan poskea.
“Määkin nakkelin tavaroita Mikan sairastaessa, harmi ettei ne ollu muovisia.” Jenny nousi hakemaan mukin lattialta.
Minnan piti alkaa sovittaa proteesia jalkaansa. Se ei sujunut ollenkaan hyvin.
“Mää en halua sitä. Mää en ikinä lähe mihinkään!” Minna huusi uudelleen ja uudelleen.
“Kyllä sun on kohta täältä sairaalasta poistuttava kotiis. Tätä huonetta tarvii muutkin.” Hoitaja hieman vihaisesti naputtaa.
“Mää pääsen pyörätuolilla kotia ja lukitten itteni sinne!”
“Kukas sut sinne hoitaa? Tuskin tuo serkkuskaan yötäpäivää sua jaksaa.” Hoitaja motkottaa ja asettelee proteesia paikalleen fyssarin kanssa.
“Nonni, ja sitten ylös.” hoitaja yrittää ottaa Minnaa kädestä, mutta tämä ei liikahdakkaan.
“Menkää hetkeksi pois.” Jenny sanoi ja meni Minnan luo.
“Tehää se yhessä.” Muistatko kun sanottiin, että me opittii kävelee yhtäaikaa?” Jenny suostutteli.
“Mää pidän kiinni.” Jenny tarttui Minnaa käsistä ja veti terveen käden harteilleen.
“Sää teit sen! Sää seisot!” Jenny riemuitsi, saman tien Minna istahti takaisin sängylleen ja repi proteesin irti ja nakkasi sen kauas huoneen nurkkaan. Hän painui sängylleen ja veti peiton päälleen. Jenny haki jalan takaisin ja vilkaisi fyssaria ja hoitajaa.
“kyllä se vielä siitä.”
--
Kesällä pyöri kolme eri tarinaa päässä ja kirjotin ne. Tuskailin samalla miksen mä voi miettiä yhtä tarinaa kerrallaan loppuun. Tajusin sitten, että voihan ne mennä yhteen tarinaan ku tarpeeksi jaksaa punoa kuvioita. joten, alkaisko se tästä. En tiiä, mutta jatkoa seuraa ainaki.
Kommentit
Lähetä kommentti