Maija

Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Maija oli yksin kotona ja tähyili ulos. Joki kimmelsi ja koski kuohui voimakkaasti. Hän haluaisi mennä uimaan, mutta se oli kiellettyä keväisin. Virta oli liian voimakas, koska vettä oli niin paljon, kylmääkin se oli vielä. Maija hönkäisi ikkunaan ja piirteli kuvioita huuruun ja kuivasi ne sitten pois. Hän siirsi katseensa joen uomaa pitkin mutkaan jonka taa se hävisi. Joku oli viime keväänä joutunut virran vietäväksi, eikä koskaan löytynyt. Hän hönkäisi lasiin vielä kerran, piirteli uudet kuviot ja katsoi niiden hitaasti katoavan. Maija oli tylsistynyt, kaikki muut olivat lähteneet omiin puuhiinsa kuka minnekkin, mutta hänen oli pitänyt jäädä kotiin. Miksi? No kun sinä nyt jäät kotiin. Jonkun on oltava aina kotona. Ja koska Maija oli nuorin, tarpeeksi vanha kuitenkin olemaan yksin kotona, hänen oli jäätävä. Ruoka oli uunissa, pyykit likoamassa ja mitähän kaikkea. “Muista vahtia ruokaa, ettei se pala”, oli äiti huutanut oven raosta lähtiessään. Maija oli kotipiika, orja, tai mitä ikinä. Niin hänestä ainakin tuntui. Hän vihasi sitä. Sisaruksilla oli jo poikakavereita, tyttökavereita. Juhlia iltaisin ja tansseja. Kaikenlaista jännitävää ja hän oli täällä, kotona yksinään. Oli hänellä kuitenkin salaisuus. Ei hän aivan yksinään ollut, hänellä oli ystävä. Siitä ei saanut puhua. He tapasivat joitakin vuosia sitten, ensin poika oli pelottava, koska Maija ei tiennyt tai tuntenut häntä. Jacob oli hänen nimensä. Yksinäinen, hieman villi ja raju, mutta kuitenkin he tulivat hyvin toimeen. Maija oli hänen ainoa ystävänsä ja ainoa joka ymmärsi. Oliko poika oikeasti olemassa, siitä Maija ei ollut varma, toisinaan hän oli varma, että äiti kuulisi heidän puhuvan huoneessaan, mutta kukaan ei ollut kysynyt, kenen kanssa Maija iltaisin jutteli. Muutamia kertoja tyttö oli kysellyt pojan perheestä tai mistä tämä oli tullut, poika oli hieman naurahtanut ja kysynyt mitä väliä sillä oli. 

Maija kävi katsomassa ruokaa ja otti sen pois uunista. Olohuoneen ikkunasta vilkaisi taas ulos. Joki, se kutsui. Maija perääntyi ikkunalta, keväällä ei saa mennä uimaan. Vettä on liikaa ja virtaus kova. Mutta se kimmeltää niin kauniisti. Hän otti askeleen lähemmäs ikkunaa, kosketti lasia sormellaan ja juoksi sitten ulos. Hän heitti sukat pois jaloistaan, jotta tuntisi paljaan kylmän nurmen jalkojensa alla. Pieniä kiviä siellä täällä, ne pistelivät jalkapohjia mutta hän jatkoi matkaansa ja kyykistyi joen rantaan. Vesi oli todella kylmää, mutta kimmelsi niin kauniisti. Ei, ei hän menisi uimaan. Olisipa vene, se on kuitenkin vielä rannalla, koska sitä pitäisi korjata. 

Yhtäkkiä maa hänen allaan antoi periksi ja Maija tippui veteen. Hän sai päänsä hetkeksi pinnalle, mutta virta vei hänet nopeasti syvälle eikä yltänyt pohjaan. Miten hän näin nopeasti joutui kauas rannasta? Maija räpisteli pintaan ja yritti huutaa, vesi oli kovin kylmää ja salpasi hengityksen. Joka paikkaa pisteli kuin puukoilla. Välähdyksiä hän näki maisemastaan, mutka jota hän aikaisemmin katseli, lähestyi kovaa vauhtia. Hän saattoi kuvitella viime vuonna kadonneen hädän. Kohta hän kai löytäisi sen pojan. 

Joku tarttui hänen käteensä ja veti. Maija ei pystynyt  liikkumaan. 

“Mitä hullua sä täällä teet? Meinasitko tappaa ittes?” Poika huusi tukahtuneella äänellä.

Maija ei voinut vastata, saati liikkua jotta Jacobin olisi ollut helpompaa vetää häntä ylös joen törmää. 

“Mitä sää ajattelit?” Poika jatkoi paasaustaan ja repi tyttöä kädestä kauemmas vedestä. 

“Tipuin.” Maija sai viimein vastattua. 

“Miksi ees olit joella?”

“Halusin vaan katsoa.” Maijan hampaat kalisivat niin kovaa, ettei puheesta meinannut saada selvää. 

Jacob tuhahteli ja lähti raahaamaan Maijaa kotia kohti pienen lepotauon jälkeen. 

“Missä kotiväki?” Se kysyi.

“Muualla.” Maija vastasi. Jacob tiesi mitä se tarkoitti. He eivät ottaneet tyttöä mukaansa, koska eivät kehdanneet. Mutta eivät myöskään kehdanneet sitä kertoa tytölle. Tämä oli erilainen kuin muut. Jacob tiesi sen, mutta halusi silti olla ystävä. Tytön vanhemmat eivät olisi hyväksyneet sitä, koska häpesivät tytärtään ja koska poika oli onnettoman köyhä ja sehän ei olisi sopinut ollenkaan. 

Päästyään pitkän matkan käveltyään tytön kotiin, Jacob alkoi riisumaan tämän vaatteita. Maija pisti vastaan, eihän se olisi soveliasta.

“Älä viitti nyt! Sun on pakko saada märät vaatteet pois ja oot niin kohmeessa ettet ite saa niitä.” Jacob nakkeli vaatteita pesuhuoneen nurkkaan ja saatuaan tytön ympärille pyyhkeen hän alkoi puuhailemaan lämpimän veden parissa. 

Kun tyttö oli ammeessa lämpimän veden ympäröimänä Jacob tuskaili märkien vaatteiden parissa.

“Mitä näille tehdään? Mitä luulet äitis sanovan jos näkee märät vaatteet kuivumassa täällä?” Vai meinasitko kertoa mitä tapahtu?” 

“Älä suutu mulle!” Maija vinkui ammeessa.

“En mää tiiä! En mää tiiä. Miksi sää oot mulle vihanen? Se oli vahinko!”

“Vahinko tai ei, sää olisit voinu kuolla! Kai sulle on sanottu, ettei joelle saa mennä!” Jacob madalsi ääntään ja meni Maijan luo ja silitti punaista poskea. 

“Joojoo, mutta se oli niin kaunis. Niinku tuhansittain timantteja.” Maijan ääni värisi vieläkin.

“Hm. Hassu. Tarvit lämmintä juotavaa, nousehan ylös sieltä.” Jacob auttoi pyyhkeen tytön ympärille ja he hiippailivat keittiöön. Siellä Maija näytti missä on maitoa ja mukeja. He joivat lämmintä kaakaota yhdessä ja silloin Maija vasta tajusi, että poikakin oli läpimärkä.

“Sää tarviit lämpimän pesun kans!” Hän huusi.

“Kävitkö säkin joessa?” Maijan ääni oli heikko mutta syyttävä.

“No tietenki kävin, miten muuten olisin sut saanu sieltä pois? Meen kohta kotia ja vaihan kuivat.”

“Mutta…” 

“Ei mitään muttia, juon tätä kaakaota jo, seki lämmittää.” Jacob vastusteli ja siirtyi lähemmäs hellaa. 

Vanhempien palattua kotiin, kukaan ei huomannut mitään. Maija sanoi toheloineensa kaakaon kanssa ja laittoi vaatteensa likoamaan. He söivät ruokansa koko perhe yhtä aikaa, eikä kukaan huomannut vaikka Maija vieläkin tärisi, pelosta ja kylmästä. Sinä iltana hän meni aikaisin nukkumaan, mutta näki koko joukon hirveitä painajaisia. Unessaan hän löysi viime keväänä kadonneen pojan joen pohjasta ja ruumis näytti hirveältä. Loppu yön Maija istui sängyssään ja tuijotti kuunsirppiä. 

*

Aamu-usva nousi tiheänä tienoon ylle. Kylä nukkui vielä lämpimästi peittojensa alla, vain Maija oli hereillä. Hän tykkäsi yöstä, oli hiljaista ja rauhallista. Kukaan ei häirinnyt eikä kiusannut. Hän hiipi ulos ja hengitti kylmää ilmaa kuin vanki joka oli vuosien vankilassa olon jälkeen päässyt vapauteen. Epäröiden hän astui portaalta kasteen kostuttamalle pihanurmelle ja seisahtui. Kaikkialla on ihan hiljaista. Pari askelta otettuaan Maija kyykistyi ja kosketti helmeilevää hämähäkin seittiä. Hitaasti matkaansa jatkaen hän hyräili lapsuudessaan kuulemaansa laulua.

Punaisen pienen mökin ovi narahti hiljaa kun Maija avasi sen ja astui sisälle hämärään, mutta suloisen lämpimään tupaan. Jacob kohottautui sohvalla ja nosti peittoaan.

“Luulin jo ettet tulisikaan.”

Maija käpertyi pojan viereen peiton alle ja yön viileys, suru ja pelko haihtuivat. Pian hänen kuitenkin täytyi mennä takaisin kylmän pihamaan poikki omaan kotiinsa ja omaan kylmään sänkyynsä. Äiti ja isä eivät sallisi tyttärensä ja köyhän orpolapsen välistä suhdetta. Eivät vaikka tyttö vähän erilainen olikin, tai juuri sen takia. Maija oli sairas ja sekaisin, niin he viimein sanoivat tytölleen. Siksi eivät ikinä ottaneet häntä mukaan minnekkään. Vain Jacob tiesi tytön ongelmista paremmin ja oli kärsivällinen ja ymmärtäväinen. Äiti ja isä vain häpesivät. Pitivät mahdottomana, pappikin oli aivan hyödytön tytön saadessa kohtauksensa. Jacob oli ainoa jolle Maija saattoi puhua. Poika oli löytänyt heille paikan jonne muuttaa, itselleen hyvän työn ja helpon työn myös Maijalle. Talonväki siellä tiesi Maijan tilanteesta ja olivat ymmärtäväisiä. se olisi suuri harppaus alaspäin arvoasteikossa Maijalle, rikkaan talollisen tyttärestä piiaksi, mutta vapaampi hän tulisi olemaan siellä kuin koskaan kotona. 

Maija oli peloissaan, mutta ei myöskään olisi malttanut odottaa. Hän pääsisi pois kotoa, pois vankilasta. Äidin ja isän kanssa hän ei koskaan ollut päässyt minnekkään, koska pelko ja häpeä olivat niin suuria, että heidän lapsensa oli tuollainen… Tuossa vaiheessa äiti käänsi kasvonsa poispäin ja kuivasi silmiään. Jacob oli käyttänyt Maijaa salaa torilla kun vanhemmat olivat poissa kotoa. Ensimmäinen kerta ei kauaa kestänyt sillä koskaan aiemmin tyttö ei ollut nähnyt yhtä paljon ihmisiä. Hiljalleen hän kuitenkin oppi sietämään ihmisvilinää ja nauttimaan markkinakojuista. Helppoa se ei ollut, mutta ei hän kohtauksiakaan saanut. 

Kunpa vain kaikki menisi hyvin ja he pääsisivät lähtemään. Maijaa pelotti kuinka hänet otettaisiin vastaan uudessa paikassa. Hän saattoi olla väkivaltainen, toisinaan erittäin pelokas tai lapsellisen leikkisä ja iloinen. Kohtauksiakin hän sai, silloin hän kiljui vapisi, eikä mikään saanut häntä rauhoittumaan. Kerran Jacob kuuli ulos asti hänen huutavan ja juoksi sisälle taloon. Neuvoton äiti ja piika seisoivat etäällä kiljuvasta Maijasta. Jacob puolestaan tarttui tiukasti Maijan käsiin estääkseen mahdolliset lyönnit ja istui viereen lattialle kietoen toisen kätensä tytön ympärille. Tiukka ote sai hiljalleen hysteerisen huudon loppumaan. 

“Ei sanaakaan kenellekkään.” Äiti oli sanonut ja poistui piika kannoillaan. Hetken kuluttua äiti kuitenkin palasi, piika kannoillaan, vaatimaan selitystä miehen paikalla oloon. Kuka hän oli, mitä hän täällä teki. Jacob esitteli itsensä, kertoi, että olivat olleen Maijan kanssa ystäviä jo vuosien ajan. Äiti nyrpisti nenäänsä miehen alhaiselle säädylle, mutta antoi toisen kuitenkin jäädä, kun oli kerran saanut tyttärensä rauhoittumaan. 

Myöhemmin illalla, kun isäkin oli palannut kotiin, Jacob pyydettiin keskustelemaan heidän kanssaan. Kuinka he olivat voineet olla ystäviä Maijan kanssa? Miksi he eivät tienneet asiasta mitään. Olivatko he olleet säädyttömiä. Isän olisi tehnyt mieli heittää nulikka vankilaan tai jonnekkin minne tahansa, syyttäen varkauksista ja mistä ikinä, mutta äiti toppuutteli. Mies oli kuitenkin saanut Maijan huudon loppumaan ja selvästi Maija luotti tuohon, rääsyläiseen. Jacob puri huultaan, jottei olisi antanut samalla mitalla takaisin. Maijaa oli ajateltava nyt ja heidän yhteistä tulevaisuuttaan. 

Myös Maija joutui puhutteluun. Lähes kaiken hän kertoi, muttei yöllisiä käyntejään Jacobin mökissä, se olisi ollut kaiken loppu. Maija olisi lentänyt vankilaan itsekkin. Vaikka toisaalta, Maija mietti, olisiko sekin ollut parempi paikka kuin koti.  

Pitkien keskusteluiden jälkeen he saivat luvan lähteä. Maija olisi halunnut karata, mutta Jacob oli järkevä ja sanoi, että he tarvitsevat luvan muuttoon. Isä suuttui niin, että huusi perään, ettei Maijalla olisi takaisin tulemista! Heiltä ei apua heruisi. Maija oli järkyttynyt vaikka tiesikin, että näin olisi parempi. Äiti oli itkenyt, surusta ja pelosta. Miten hänen epävakaalle, sairaalle tytölleen maailmalla kävisi. Ja tahraisiko tyttö heidän nimensä. 

“Meette sitte kanssa heti naimisiin, jotta meidän nimemme ei kulje siellä kylillä tahraantumassa!” Isoveli oli huutanut. 

Siihen Maijan olisi tehnyt mieli vastata, ettei isoveljen oma maine kovin puhtoinen ollut. Kyllä hän tiesi yhtä jos toistakin veljestään joka joi muka piilossa vanhemmiltaan ja tyttöjä oli ympäri kyliä. Mutta kukapa olisi uskonut Maijaa vaikka olisikin kertonut. No, ei olisi hän joka sukunimen tahritsisi, se olisi “puhtoinen” velikulta.