vanhasta kuvasta

Rakkaus, se oikukas ja kummallinen voima. Se ei aina kohtaa toista ihmistä, vaan voi olla myös musiikki.

Poikasena mies rakastui ensimmäisenä musiikkiin. Juhlissa hän kuuli haitarimusiikkia, se oli ensimmäisiä haitareita suomessa, tai jota poika oli kuullut. Se kuulosti hienolta. Pitkän aikaa hän vain katseli ja kuunteli. Ajan myötä rakkaus musiikkiin vain kasvoi, toki poika katseli tyttöjäkin, mutta vielä ei ollut yhtäkään tyttöstä joka olisi musiikin syrjäyttänyt. 

Aika kului ja tyttöjä tuli ja meni, mutta musiikki pysyi. Ehkä mies oli ujo, joka kuitenkin tunsi vahvasti, mutta antoi musiikin puhua. Musiikki kertoi sen mitä mies ei itse pystynyt sanomaan. 

Kovasti työskenneltyään mies sai ostettua oman haitarin ja sen kanssa pääsi kiertämään kesäjuhlat, häät ja hautajaisiakin. Löytyi se vaimokin eräistä juhlista. Haltioituneena nainen katseli, kuunteli miehen soittoa. Heitä yhdisti rakkaus musiikkiin ja lopulta myös toisiinsa. 

Kotona kai oli kuitenkin miehelle opetettu, etteivät miehet näytä tunteitaan, varsinkaan rakkautta, kovinkaan avoimesti. Nainen kyllä oli avoin rakkautensa kanssa, mies välitti suurimmat tunteensa musiikin kautta. Vaimo ymmärsi, hän tunsi musiikin samoin. Sen vahva tunne joka liikuttaa vaikka ei jaksaisikaan liikkua. Sen voima saa varpaan liikkumaan ja sormen naputtamaan tahtia, hiljalleen mieliala kohenee. Tai vetää mukanaan alakuloon, päästää muutaman kyyneleen, mutta sekin puhdistaa, hiljalleen. Musiikin rakkaus on voimakas, jokainen kuitenkin tuntee sen eri tavalla. Toiset eivät välitä, toiset elävät siitä. Iltaisin he tapasivat istua kuistilla tai tuvassa pirtinpöydän ympärillä ja mies soitti vaimolleen, sävelsi vaimolleen. Kaikki kertoivat rakkaudesta vaikkei musiikki sanoja saanutkaan. Lapset oppivat myös rakkauden musiikkiin, iltasatu oli aina jokin haitarilla tai myöskin viululla soitettu kappale. Yksi lapsista oppi soittamisen varhain ja todella hyvin, toinen ei ollenkaan ja kolmas, hän tunsi musiikin. Ei osannut soittaa, ei laulaa, mutta musiikki eli ja kasvoi hänessä. 

♬♪

Viimeiselle kirjoituspiirille kotitehtäväksi piti kirjottaa vanhasta kuvasta satu tai rakkaustarina. Koska kirjoitusinto oli ollut kadoksissa, edellisenä päivänä pyörremyrskynä etsin sopivaa vanhaa valokuvaa. Sellaista jonka kehtaa näyttää. No mietin, että mikä lasketaan vanhaksi? Käykö oma lapsuuskuva koska onhan siitäkin jo 30vuotta... Vai pitääkö olla oikeesti vanha ja mustavalkoinen. No nappasin sitten kuvan papastani, se oli varmasti vanha kuva. Sitten melkein paniikin omaisesti mietin mitä siitä kirjoitan? Sadun vaiko rakkaustarinan. Voi apua. Kuvassa papallani on sylissään haitari ja koska itse rakastan musiikkia ajattelin sen olleen myös papalleni rakasta. Olihan hän kuuluisa aikanaan, omalla kylällään. Autossa se sitten alkoi muodostumaan, illalla yritin sitä kirjoittaa ylös, eikä se vastaa sitä mikä päässä oli. Eihän se ikinä. Keskenkin se jäi.
Olin tarinan kanssa ok, luulin että pystyn lukemaan sen. Mutta kun vuoroni lähestyi, totesin, etten voi lukea sitä. En ole koskaan nähnyt pappaani, hän kuoli 10 vuotta ennen kuin minä synnyin. Muutenkin pappa on minulle kuin jokin taruolento. Pyhä ja arka aihe.
Joten, annoin tarinani toisen luettavaksi, kuva jäi näyttämättä ja ryntäsin vessaan itkemään. Mietin vieläkin mitä tapahtui? Ei kai tuo nyt niin kummoinen ollut.? Mutta kotimatkallakin itkin ja mietin vain pappaani ja kun muistelin tuota tarinaa aloin itkemään. Ärsyttääkin vähän. Ja kuten lapsi konsanaan tekisi mieli sanoa, että tyhmä tarina!
Mutta sellainen se nyt on.