Elsan tarina

Pahanenki kakara! Vai kakara! Viime viikolla täytin 25 vuotta, ei se ole enää kakaran ikä. Voinhan mä tuollaisen ikälopun silmissä kakaralta vaikuttaa, ja eihän mun tartte täällä työssä olla, voin mennä muuallekki. Eipä tartte kakaraa katella. Sitä paitsi se oli vahinko! En mä tahallani sitä maitokannua tiputtanu. Ja itehän mä sen maton pesin.
Huh. Talvi alkaa pikku hiljaa taittumaan kevääksi, lumi sulaa ja aurinko lämmittää vähän. Tässä on mun lempipaikkani, rauhallinen ja lämpöinen, katselen kun linnut puuhailevat pesiensä parissa. Koski kuohuu ja vesi etenee rahoittavasti liplattaen. Pikkuhiljaa alan leppymään, tulen aina tänne joen rantaan rauhoittumaan. Ei se leskirouva oikeasti paha ole. Me tullaan hyvin toimeen, nyt on ollut rankka talvi ja siksi on vielä vähän kitkaa yhteiselossa. Miniä oli sille kutonut sen maton ja antanut lahjaksi. Maitokannu on vanha ja arvokas, onneksi ei mennyt rikki. Enkä mä muualle haluaisi, huonommin on muissa taloissa, siellä ei palvelusväkeä arvosteta. Mä toimin seuraneitinä ja piikana. Monitoiminaisena. En valita vaikka työ onkin välillä raskasta, hoidan vanhaa leskirouvaa ja isoa taloa, muutamaa lehmää, hevosta ja kanoja. Rouvasta ei enää ole talontöihin, välillä pyörähtää keittiössä tai viikkaa liinavaatteita, enimmäkseen harrastaa koruompeleita. Enempää apulaisia ei halua, tulee kuulemma kalliiksi. Saita akka! Vaikka kyllä se mulle hyvin maksaa ja huolehtii ettei mulla ole puutetta. Pitää musta kiinni kynsin ja hampain, niillä muutamilla jäljellä olevilla, tuntuu hyvälle olla arvostettu piianhuitukka. Kakara. Sen pojat on muuttanu kauas, mutta kun ne käy, auttavat onneksi raskaissa töissä, puusavotoissa ja sellaisissa. Kyllä minäki puut saan taloon kannettua ja pilkottua, mutta hyvä, että joku muu ne sieltä metsästä hakee. Onneksi alkaa jo lämmetä, ehtii se matto kuivua pyhäksi. Vanhin poika perheineen on tulossa kylään, miniä kai harmistuisi jos matto ei olisikaan lattialla, niin kuin ei olisi kelvannut. Hyväsydäminen se leskirouva on vaikka joskus on turhan kova ja kylmä. Ole ystävällinen sille niin se on ystävällinen sulle, ei päde kuitenkaan kaikkiin, vain lähipiiriin ja minuun. Taidanpa viedä pari leskenlehteä leskelleni. Rutto oli pahana pari vuotta sitten, vei sen miehen, tytön ja pari lastenlasta. Multa vei vanhemmat ja ainoan veljen. Veljen vaimo lapsineen asuu niin kaukana, ettei musta ole apua. Joskus lähetän sille muutaman roposen tai leskirouvan koristamia liinoja. Se on kiitollinen pienestäkin, mulle se kirjottelee pieniä runoja. En niistä niin välitä mutta leski on ihastuksissaan, mä luen ne sille.

"Elsa! No mitä se tyttö nyt on saanu päähänsä? Missä sää oot ollu? Joko se matto on pesty?"
"Joo ja kuivuuki jo. Kävin jokirannassa, toin leskenlehtiä."
"Kyllä sinä oot kans, kukkia jokirannasta vaikka siivota pitäs ja leipoa."
Hah, yrittääki esittää niin äkästä vaikka ehin nähä sen pienen hymyn ku kukat sai. Olokoot, kyllä mä siivota ehin, leipomisesta puhumattakaan, se on parasta mitä tiiän. Jokirannassa istuskelun jälkeen. Tyhjäpäinen haaveilia. Niin se kerran mulle sano. Sopisin paremmin kartanoon, saisi kävellä vaan ympäri puutarhaa ja isoja saleja, eikä tarvis tehä töitä. Mä nauroin katketakseni sille, minäkö hienoon kartanoon, hienoksi neidiksi? Ei kiitos. Siellä ne vasta tyhjäpäisiä ovat. Hienohelmoja jotka ajattelevat vain itseään. Olen mä niitä nähnyt, mitään muuta niiden maailmaan ei mahdu ku hienot juhlat, uuden vaatteet, kampaukset ja pojat. Ja pojat, ne näkee vain kauniit tytöt. Ne hienohelmat joiden päässä ei oo mitää. Tytöt, niinku mä, on niille ilmaa. Meillä saattaa olla jauhoja poskessa, multaa kynsien alla ja ehkä meissä on vieno tuoksu navettaa. Mutta me osataan yhtä jos toistakin. Siksi mä välillä ajattelen että ne vähän pelkää meitä. Saadaan ne näyttämään huonolta jos ne ei jotakin osaa. No samapa tuo. Ei mun maailmaan nyt miehet mahdu. Pittää olla leskirouvan seurana, eikä se onnistu jos mies vielä pyörii jaloissa, saati lapset. Joskus sitten.
Nyt on iltatoimien aika, laitan rouvan hiukset iltaisin pesun jälkeen rullalle ja myssyn päälle. Omani ovat aina letillä tai nutturalla huivin alla. Rouvalla on kauniit hiukset, harmaat ja vanhat, mutta tyylikkäästi. Muutenkin rouva on hienosti vanhentunut. Tyylikäs. Nuorekas ja huumorintajuinenkin on, vaikkei aina sitä puolta näytäkään. Toivottavasti mäkin vanhenen yhtä hienosti. Tuskin, tämä työ ei ole armollinen. Mun hiukset on pitkät ja vaalean ruskeat, karheat, hieman huonosti hoidetut. Kova työ näkyy jo kasvoilla, paremmat lihaksetkin mulla on kuin monilla miehillä. Naisellinen en lihasten takia ole, olen sen saanut kuulla, tyttö tekee liikaa miesten töitä. Vihdoin pääsen omaan sänkyyn. Käytin kaikki petivaatteet ulkona, nyt niissä on ihana tuoksu, tuoksu uudesta elämästä ja valoisammasta tulevaisuudesta. Toivottavasti myös leskirouva haistaa sen. Yö tuo mukanaan aina unet, unet tuovat mukanaan ahdistavan olon. Ikävän ja kaipauksen. Monesti herään kesken unen tukahduttavaan tunteeseen, veljeni on kadonnut. Leikimme metsässä, juoksimme puiden lomassa, poimimme mustikoita ja veli menee puun taakse piiloon, ja katoaa. Ääntäkään ei kuulu, ei linnunlauluakaan. Huudan veljeäni, mutta vastausta ei kuulu. Juoksen kotiin, huudan äitiä ja isää, ei vastausta. Herään hiestä märkänä. Pakottaudun istumaan ja hengittämään. Hukassa he eivät ole. Mutta eivät täälläkään. Tuskallisesti yritän nukahtaa uudelleen, toivoen hyvää unta. Unta jossa kävelen joenviertä kukkia keräten, auringon paistaessa ja lintujen laulaessa. Joku tulisi vastaan, valkealla ratsulla ja veisi pois, hienoon kartanoon.
Auringon ensi säteet osuu silmiin, aika siis herätä. Tänään pitää leipoa maitokakkua, rommikakkua, rusinapullaa ja mitä kaikkea. Paljon ja erilaisia, jokaiselle jotakin. Talo täyttyy herkullisesta tuoksusta, keittiö on kuin pätsi. Ulkona ihanan viileä tuuli puhaltelee ja jaksan taas jatkaa urakkaa. Rouva on hyvällä tuulella ja tulee maistelemaan taikinaa, läpsin sitä kynsille ja se vaan nauraa.
“Mees laittaa ittes kohta valmiiksi, saadaan vieraita.”
“No kyllähän mä sen tiiän. Johan ne on mut näissä ryysyissä nähny.”
“Tulee muitakin.”
“Ai. Ketä?”
“Mies, sulle. Kunnollinen, ei haaveile tyhjäpäiden perään.” Leski iskee silmää.
Mitä se nyt sekoilee? Mullekko mies? Mistä se semmosen on keksiny? Jokohan tuolle pittää välskäri kutsua.
“No, alas mennä ny, mä saan kakun kyllä uunista pois. Pese naamas, se punottaa ja on jauhoissa!” Mitä täällä nyt tapahtuu? Haluaako se musta eroon ja on hommannu mulle miehen jonka luo mun pittää muuttaa, enhän mä tunne ketään.
Kavioiden kopse kiirii pihalle. Juoksen vieraita vastaan sydän kurkussa hakaten. Pahanenki kakara. Oonko ollu niin kamala? Huono, enkä oo osannu olla oikein? Tyhjäpäinen haaveilia. Oonko haaveillu liikaa ja jättäny työt tekemättä? Se maitokannu, matto ja monia muita huolimattomia sattumuksia. Miniä astuu ensin ulos vaunuista, säteilevänä, ja hyökkää kaulaani. Sehän halaa!
“Voi Elsa! Me ollaan sulle löydetty mies!”
“Mamma-kulta alkaa olla vanha ja sä oot jo siinä iässä, että kohta on jo myöhästä löytää mies. Ja jos se susta on kiinni, ni vanhana piikana kuolet.” vanhin poika huutaa vaimonsa yli.
“Kyllähän sä nyt oot uuden nimismiehen tavannu?” Miniä intoilee
“Joojoo oon.”
“Etkö oo huomannu miten se sua on katellu?” Miniä intoilee ja nappaa minut käsikynkkään ja vie sisälle.
“Juu en” vastaan pökerryksissä ja pyöräytän silmiäni.

Kahvipöydässä on innostunut tunnelma, mä oon taas pikkutyttö, ujo, pieni ja juoksen kohta karkuun. Leskirouva muuttaa poikansa ja miniänsä luo ja minut esitellään nimismiehelle. Täytyy kyllä tunnustaa että siinä on jotakin. Nyt kun tarkemmin muistelen, olenhan mä miehen nähny monesti. Meinannut ajatella monenlaisia, mutta leskirouvan takia olen kääntänyt ajatukset toisaalle. Nyt kun olen ilmeisesti vapaa voin kai ajatella uudestaan, kohtelias mies, ei arvostelevaa katsetta. Ehkä hän hyväksyy ulkokuoren, saa nähä kuinka käy kun tutustuu pahaseen kakaraan, tyhjäpäiseen haaveiliaan. Taisin useasti vastailla ja puhua hyökkäävästi ja töykeästi, mutta se oli vain joku itsesuojeluvaisto. Leskirouva naurahti ja sanoi että taidanpa jäädä vanhaksi piiaksi, se herätti minut ja aloin käyttäytymään kunnolla.

Ja niin se muutti, poikansa ja miniänsä luo. Hyvä vain, asuvat isossa kaupungissa, siellä on paremmat lääkärit ja muut palvelut. Enemmän palvelusväkeäkin. Yksinään leskirouvan ja kaiken muun hoitaminen alkoi käydä jo raskaaksi, en uskaltanut myöntää sitä sille, enkä ittelleni. Me saatiin ostettua leskirouvan talo hyvään hintaan, pitäähän tähän vähä totutella. Asua nyt rouvan talossa ilman rouvaa itteään. Mä oon nyt rouva ja meillä on palveluskuntaa. Hullua. Piianhuitukasta talon emännäksi, kukapa olis uskonu! Ilmeisesti leskirouva.
Seisoskelen portaalla ja katselen kaunista kesäpäivää, muistelen kuinka tulin tänne työhön, vaikeita talvia ja helpompia kesiä. Erimielisyyksiä ja yhteisymmärrystä rouvan kans.
En oo saanukkaan vähään aikaan kirjettä. Posti viivyttelee välillä liiankin pitkään. Postivaunut kolistelee pitkin tietä meille päin kuin tilauksesta. Musta kirjekuori, mä en saa henkeä ja kädet tärisee. Vien kirjeen miehelleni, se saa lukea koska tiiän jo mitä se pitää sisällään.

 “Onpa sun poski kylmä, mutta näytät hyvältä. Paksumman peiton olisivat saaneet sulle antaa. Kai ne sulle lämpöset sukat laitto?” Siirrän muutaman hiussuortuvan ja peittelen leskirouvan muka paremmin peiton alle..
“Nyt ei ole enää leskenlehtiä, toin orvokeita. Tämähän menee ihan itkemiseksi. Tulin vaan sanomaan viimeset kiitokset kaikesta. Me pidetään hyvä huoli sun talosta.”
“Elsa? Ootko valmis?” mies huhuilee oven raosta.
“Joo! Nuku hyvin.” Viimeinen suukko kylmälle poskelle.
Kirkossa on hiljaista, pappi saapuu ja arkun kansi suljetaan.
Leskirouva sai paljon kukkia, monet tulivat muistamaan rouvaa. Vuosi meni äkkiä, liian äkkiä. Ei nähty rouvan kans kertaakaan sen jälkeen kun se muutti poikansa luo. Sairaus vei sen nopeasti. Muutamia kirjeitä läheteltiin, veljen vaimon runoja lähetin rouvalle aina kun niitä sain. Kauneimman sujautin rouvan matkaan orvokkien kanssa. Elämä loppuu ja uusi elämä alkaa, uuden elämän mukana saapuvat uudet muistot. Vanhat säilyvät, saavat kultareunuksen, haikean silauksen.

-

Elsan tarina tuli mieleen kolmisen vuotta sitten töissä. Kesken kaiken näin kun tyttönen kävellä tömistelee polkua pitkin joelle päin kiukkuisena. On saanut läksytyksen emännältään, tuittupäisiä molemmat. Töissä en tietenkään päässyt mitään kirjottamaan muistiin, kotona sitten hirveellä kiireellä koneelle ja naputtelemaan kaiken mitä vielä muistin. Pikkuhiljaa sitte tein lisäyksiä ja nyt vielä vähä muotoilin. Liekkö tuokaan tulee koskaan valmiiksi, joidenki tarinoiden kans on ongelma, etten osaa lopettaa niitä järkevästi ja/tai aina on jotakin paranneltavaa ja muokattavaa..